Pakkaspäivät Eeva Kilven kanssa

Ne, jotka lukivat edellisen postaukseni, ehkä arvaavat, että elämäni on aika hiljaista nykyään. En ole juurikaan ulkona. Lähikaupassa, kylässä ja keikoilla saatan välillä käydä. Pakkanen ei ole lempiasiani, en halua mennä ulos. En ole yrittänyt enkä halunnut enää etsiä irtosuhteita tai muitakaan suhteita.

Olen yksin ja toisinaan yksinäinen, mutta minun täytyykin olla, että opin olemaan sujut itseni kanssa. Yritän opetella olemaan tuomitsematta itseäni, enkä kaipaa elämääni ketään, ketä tuomitsisi minut puolestani.

En ketään, kenestä olisi hauska pilkata, kun ostan ensimmäisen suklaamunani helmikuussa. En ketään, kenen takia tarvitsisi miettiä, mitä minulla on päälläni, kun tällä hetkellä päällä on jokainen villaa sisältävä vaatekappaleeni ja mummomaisimmat alushousuni.

Yksin ei tarvitse miettiä, tuomitseeko joku, kun kuuntelee Spotifyn valmista Suomirockin klassikot -listaa ja koittaa löytää sieltä sen ihmisen, joka olin viisitoista vuotta sitten.

Yksin voi mennä nukkumaan, kun väsyttää, vaikka se olisi puoli yhdeksältä illalla. Yksin voi nukkua niin myöhään kuin nukuttaa. Yksin saa käyttää kaikkia tyynyjä. Yksin saa syödä kaikki perunat ja koko kattilallisen pastaa, jos vain haluaa.

 Olen lukenut hitaasti Eeva Kilven runoja, erityisesti tätä:

Sano heti jos minä häiritsen,

hän sanoi astuessaan ovesta sisään,

niin minä lähden saman tien pois.

Sinä et ainoastaan häiritse,

minä vastasin,

sinä järkytät koko minun olemustani.

Tervetuloa.

Kaipaan tietenkin ihmisiä, en ole erakko luonteeltani. Mutta vähän kerrallaan, en liian lähelle. Olen iloinnut siitä, kun voin juoda yksin monta kuppia kahvia ja siitä, kuinka valo läikehtii kylpyhuoneen pitsiverhossa. Olen iloinnut siitä, miten minulla on tilaa ajatuksilleni, aikaa koota niistä uusia verkkoja.

Olen opetellut uusia tapoja nauttia itsestäni ja kerrannut vanhoja. Olen ollut suihkussa niin pitkään kuin lämmintä vettä riittää (eli noin 10 minuuttia, lämminvesivaraajani on ämpärin kokoinen). Olen kietoutunut kahteen peittoon ja talvimakuupussiin, jota en kehtaisi pitää sängyssä, jos vieressäni nukkuisi joku toinen.

En ole erityisemmin halunnut seksiä ja sekin on normaalia. Se voi johtua talvesta, kun kaikki ihmiset ovat kuolleen harmaita ja mikään ei tuoksu miltään. Se voi johtua uusista lääkkeistä, joihin vasta totun, uudesta kodista, johon vasta totun, uudesta sairaudesta, johon vasta totun. En jaksaisi lisäksi tottua uuteen ihmiseen, en edes yhdeksi yöksi.

Koko olemukseni on talvehtinut alkuvuoden, kotini on pesä, jota lämmitän puilla, ja aurinko riittää lämmittämään mieleni. Haluan oppia pitämään itse itseni turvassa. Olen juuri tällä hetkellä väli kahden suuren lauseen välissä, ohittanut jo pisteen, mutta en vielä saavuttanut isoa kirjainta. Olen henkäys, jonka raaka tuuli vielä rikkoo hajanaisiksi olemuksen osiksi. Olen koostumassa uudestaan, yksin ja turvassa pakkaselta ja lumelta.

Vielä olen onnellinen yksin, mutta ikkunanlaudalla tuhma poika tekee jo uusia lehtiä.