Ensi viikolla on sairauslomani viimeinen päivä. 11 kuukautta
olen ollut sivustakatsoja, melkein vuoden. Vuosi on kiitänyt ohi nopeasti enkä
oikeastaan muista siitä paljoakaan. Muistan, että jäin sairaslomalle
30.11.2017, jouduin sairaalaan 8. joulukuuta ja pääsin sieltä 9. tammikuuta.
11 kuukautta olen ollut tekemättä mitään. En tiedä, mihin
käytin pitkän kevään, olin kai vain kotona. Muistan masentuneen kesän ja
vauhdikkaan alkusyksyn, muistot ovat kuukauden kokoisia lohkareita.
Sanotaan, että tylsyys on hyvä merkki. Sairaalassa viimeinen
viikko oli tylsä. Syksy on ollut tylsä. Mieli on rakentunut uudelleen.
Alkuvuodesta lääkäri sanoi, että toipumiseni on samanlainen
prosessi kuin psykoosin jälkeen. Luin kirjoista, että kaikkien lääkkeiden
kaikkia sivuvaikutuksia vaarallisempaa aivoille on mania. Sitä en tiedä, kuinka
vaarallinen on sekamuotoinen jakso, jonka itse koin.
Edelleen on päiviä, jolloin en uskalla poistua kotoa.
Edelleen ahdistaa. Edelleen pelkään lääkkeiden sivuvaikutuksia ja edelleen on
suruaika. Rehellisesti sanottuna en usko, että voisin viikon päästä aloittaa
kokopäivätyön. Mutta voin aloittaa jotain.
En kuitenkaan tiedä, mitä aloittaisin. Olen viimeisten
vuosien aikana rakentanut itseni ja työelämän välille korkeat muurit, joita
epäonnistumiset, työnantajien hiljaisuus ja työvoimatoimiston työnhakuneuvojan ”kiva
kun sä jaksat noita töitä hakea, mutta et sä mitään saa” -lausahdus ovat
kasvattaneet.
Varsinaisten töiden sijaan olenkin jo pitkään vain
kirjoitellut, puuhannut järjestöissä ja koittanut pitää itseni kiireisenä
ilman, että mistään on saanut palkkaa. En ole uskaltanut edes haaveilla
palkasta. Toisaalta jokin puoli minusta ei halua mitään niin paljon kuin
säännöllisen työn, melkein ihan mitä tahansa. Unelmoin siitä. Mutta kukaan ei
ole vastannut unelmiini ja nyt en tiedä, miltä cv:ni näyttää vuoden kokoisen
aukon kanssa. Turha siitä on mitään valehdella, sillä kuka tahansa, joka osaa
googlata, keksii kyllä, missä olen ollut.
Oikeastaan toivoisin jonkinlaista ihmettä. Että puhelin vain
soisi ja minulle tarjottaisiin töitä. Että joku lukisi vaikka tästä, että mitä
kaikkea olen tehnyt (ollut toimittaja, tuottanut tapahtumia, tehnyt elokuvia,
hoitanut budjetteja, ollut esimies, kirjoittanut käsikirjoituksen, ideoinut,
tiedottanut, laskenut, puhunut, viestinyt, etsinyt, löytänyt, luonut ja
valmistanut vaikka mitä) ja soittaisi, että olet muuten just se joka me
tarvitaan.
Työhakemusten tekeminen on helvetin vaikeaa ja vielä
vaikeampaa se on ollut, kun gradun jälkeen itsetunto on ollut koko ajan
nollassa ja nyt sairasloman jälkeen selvästi miinuspuolella. Haluaisin takaisin
osan siitä itsevarmuudesta, joka minulla oli viidennen vuoden opiskelijana.
Toki yritän ymmärtää, että olen varmaankin ollut tässä muutaman vuoden jo tosi
sairas. Ihan salamaniskusta en sairaalaan joutunut, sitä oli itse asiassa
ehdotettu jo puoli vuotta aiemminkin. Mutta se ei auta minua uskomaan itseeni.
Kaikesta tuosta aiemmin listatusta huolimatta tuntuu, että en osaa kerta kaikkiaan
mitään.
Olen monen monta kertaa kuullut, että ”parempi katua sitä,
mitä on tehnyt, kuin sitä, mitä ei ole tehnyt”, mutta voi pojat, että kadun
montaakin tekemään asiaa. Kadun, että elin niin huoletta koko opiskeluajan.
Olin varma, että minusta tulee kirjailija, joten jätin kaiken järkevän
työkokemuksen hankkimisen muille. Sen sijaan juhlin ja keräsin muita kokemuksia. Olin varma, että
onnistun ihan vain olemalla itseni.
Aloin huolestua vasta aivan opintojen loppupuolella. Kävin
kysymässä opettajilta, että mitä jos minusta tulee syrjäytynyt. Olin siitä niin
aidon huolissani, että on suorastaan loogista, että nyt vietin kokonaisen
vuoden työelämästä syrjässä. Edelleen työttömänä pysyminen tuntuu
todennäköisimmältä vaihtoehdolta. En tiedä, mitä tekisin.
Jokin uusi vahvuus on silti syntynyt. Tiedän ihmisiä, jotka
ovat olleet vuosia kykenemättömiä työhön. Tiedän ihmisiä, jotka ovat jo hyvin
nuorena jääneet eläkkeelle. On uskomatonta, että selvisin alle vuodessa siitä,
mitä olen kokenut. En usko, että olen ollut yhtään vahvempi tai parempi kuin
kukaan toinenkaan. Tässä asiassa olen ollut vain onnekas. Vielä elokuussa
selvitin määräaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen ehtoja. Nyt selvitän
työttömyystukea. Joillekin se ehkä vaikuttaa säälittävyydesta toiseen
vaihtamiselta, mutta minulle se on iso asia.