perjantai 26. lokakuuta 2018

Selviytymistarina


Ensi viikolla on sairauslomani viimeinen päivä. 11 kuukautta olen ollut sivustakatsoja, melkein vuoden. Vuosi on kiitänyt ohi nopeasti enkä oikeastaan muista siitä paljoakaan. Muistan, että jäin sairaslomalle 30.11.2017, jouduin sairaalaan 8. joulukuuta ja pääsin sieltä 9. tammikuuta.




11 kuukautta olen ollut tekemättä mitään. En tiedä, mihin käytin pitkän kevään, olin kai vain kotona. Muistan masentuneen kesän ja vauhdikkaan alkusyksyn, muistot ovat kuukauden kokoisia lohkareita.


Sanotaan, että tylsyys on hyvä merkki. Sairaalassa viimeinen viikko oli tylsä. Syksy on ollut tylsä. Mieli on rakentunut uudelleen.

Alkuvuodesta lääkäri sanoi, että toipumiseni on samanlainen prosessi kuin psykoosin jälkeen. Luin kirjoista, että kaikkien lääkkeiden kaikkia sivuvaikutuksia vaarallisempaa aivoille on mania. Sitä en tiedä, kuinka vaarallinen on sekamuotoinen jakso, jonka itse koin.

Edelleen on päiviä, jolloin en uskalla poistua kotoa. Edelleen ahdistaa. Edelleen pelkään lääkkeiden sivuvaikutuksia ja edelleen on suruaika. Rehellisesti sanottuna en usko, että voisin viikon päästä aloittaa kokopäivätyön. Mutta voin aloittaa jotain.

En kuitenkaan tiedä, mitä aloittaisin. Olen viimeisten vuosien aikana rakentanut itseni ja työelämän välille korkeat muurit, joita epäonnistumiset, työnantajien hiljaisuus ja työvoimatoimiston työnhakuneuvojan ”kiva kun sä jaksat noita töitä hakea, mutta et sä mitään saa” -lausahdus ovat kasvattaneet.




Varsinaisten töiden sijaan olenkin jo pitkään vain kirjoitellut, puuhannut järjestöissä ja koittanut pitää itseni kiireisenä ilman, että mistään on saanut palkkaa. En ole uskaltanut edes haaveilla palkasta. Toisaalta jokin puoli minusta ei halua mitään niin paljon kuin säännöllisen työn, melkein ihan mitä tahansa. Unelmoin siitä. Mutta kukaan ei ole vastannut unelmiini ja nyt en tiedä, miltä cv:ni näyttää vuoden kokoisen aukon kanssa. Turha siitä on mitään valehdella, sillä kuka tahansa, joka osaa googlata, keksii kyllä, missä olen ollut.

Oikeastaan toivoisin jonkinlaista ihmettä. Että puhelin vain soisi ja minulle tarjottaisiin töitä. Että joku lukisi vaikka tästä, että mitä kaikkea olen tehnyt (ollut toimittaja, tuottanut tapahtumia, tehnyt elokuvia, hoitanut budjetteja, ollut esimies, kirjoittanut käsikirjoituksen, ideoinut, tiedottanut, laskenut, puhunut, viestinyt, etsinyt, löytänyt, luonut ja valmistanut vaikka mitä) ja soittaisi, että olet muuten just se joka me tarvitaan.

Työhakemusten tekeminen on helvetin vaikeaa ja vielä vaikeampaa se on ollut, kun gradun jälkeen itsetunto on ollut koko ajan nollassa ja nyt sairasloman jälkeen selvästi miinuspuolella. Haluaisin takaisin osan siitä itsevarmuudesta, joka minulla oli viidennen vuoden opiskelijana. Toki yritän ymmärtää, että olen varmaankin ollut tässä muutaman vuoden jo tosi sairas. Ihan salamaniskusta en sairaalaan joutunut, sitä oli itse asiassa ehdotettu jo puoli vuotta aiemminkin. Mutta se ei auta minua uskomaan itseeni. Kaikesta tuosta aiemmin listatusta huolimatta tuntuu, että en osaa kerta kaikkiaan mitään.

Olen monen monta kertaa kuullut, että ”parempi katua sitä, mitä on tehnyt, kuin sitä, mitä ei ole tehnyt”, mutta voi pojat, että kadun montaakin tekemään asiaa. Kadun, että elin niin huoletta koko opiskeluajan. Olin varma, että minusta tulee kirjailija, joten jätin kaiken järkevän työkokemuksen hankkimisen muille. Sen sijaan juhlin ja keräsin muita kokemuksia. Olin varma, että onnistun ihan vain olemalla itseni.




Aloin huolestua vasta aivan opintojen loppupuolella. Kävin kysymässä opettajilta, että mitä jos minusta tulee syrjäytynyt. Olin siitä niin aidon huolissani, että on suorastaan loogista, että nyt vietin kokonaisen vuoden työelämästä syrjässä. Edelleen työttömänä pysyminen tuntuu todennäköisimmältä vaihtoehdolta. En tiedä, mitä tekisin.

Jokin uusi vahvuus on silti syntynyt. Tiedän ihmisiä, jotka ovat olleet vuosia kykenemättömiä työhön. Tiedän ihmisiä, jotka ovat jo hyvin nuorena jääneet eläkkeelle. On uskomatonta, että selvisin alle vuodessa siitä, mitä olen kokenut. En usko, että olen ollut yhtään vahvempi tai parempi kuin kukaan toinenkaan. Tässä asiassa olen ollut vain onnekas. Vielä elokuussa selvitin määräaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen ehtoja. Nyt selvitän työttömyystukea. Joillekin se ehkä vaikuttaa säälittävyydesta toiseen vaihtamiselta, mutta minulle se on iso asia.







tiistai 16. lokakuuta 2018

Miehet, jotka rakastavat itseään – arviossa Tuukka Temosen Valmentaja


Huomenna ensi-iltansa saa Tuukka Temosen ohjaama elokuva Valmentaja, joka kertoo meille kaikille tutusta yritysvalmentaja Jari Sarasvuosta (Mikko Nousiainen).




Elokuva kertoo Sarasvuon tarinan kronologisesti ja hyvin yksitoikkoisesti. Hahmo näyttäytyy lähinnä epäonnistumisten ja dokaamisen kautta, eikä kumpikaan näistä onnistu täysin tekemään tutuksi Sarasvuon ristiriitaista persoonaa – mikä saattaa olla tarkoituskin. Elokuva on koherentti kokonaisuus, sitä on turha kiistää, mutta ei se erityisen hyvä elokuva ole silti.

Elokuvan ehdottomin, pisin ja vastenmielisin miinus on sen läpi kulkeva sovinismi. Naiset ovat elokuvassa niitä, jotka hurraavat, kun Sarasvuo pitää puheita. Niitä, jotka rakastuvat tähän epäkelpoon alkoholistiin ja silittävän hänen päätään. Niitä, joita Sarasvuo ja muut miehet katsovat. Mutta toimijoita he eivät ole.

Elokuvan alkupuolella on useita kohtauksia, joissa ilmeisesti yritetään luoda ajankuvaa ja rakentaa Sarasvuon hahmoa kuvaamalla alastomia tai vähäpukeisia naisia. Naiset ovat tissibaareissa, bileissä tai Sarasvuon sängyssä. Tuntuu kuin ohjaaja olisi halunnut käyttää hyväkseen jokaisen mahdollisen tilaisuuden näyttää nainen objektina. Lisäksi hän tekee sen kritiikittömästi eikä naisten esineellistäminen luo säröä Sarasvuon hahmoon.

Sarasvuon, jota kutsutaan elokuvassa myös ”keisariksi” ja ”sankariksi”, lempikirosana on pillu. Pillut lentelevät erityisesti silloin, kun Sarasvuo haukkuu muita miehiä. Toisaalta Sarasvuon vaimo esitetään ”jumalattarena”, joka Sarasvuon tehdessä uraa puuhailee kotona koirien kanssa ja, ehkä elokuvan irvokkaimmassa kohtauksessa, imuroi, kun bisnesmiljoonia tahkonnut yritysvalmentaja saapuu kotiin.

Elokuvan Sarasvuon suurin rakkaus ei olekaan ensimmäinen tai toinenkaan vaimo, vaan Jussi Parviainen (Tatu Sinisalo). Hänen takiaan Sarasvuo valmis uhraamaan miljoonia ja miesten välinen suhde on syvempi kuin Sarasvuon suhde kaikkiin elokuvan naisiin yhteensä.




Tarkoitus luoda ajankuvaa tai rakentaa hahmoa ei mitenkään voi peittää sitä, että yhdelläkään elokuvan naisella ei ole persoonaa tai tarkoitusta muuna kuin Sarasvuon sankaruuden pönkittäjänä. Kerrottakoon, että elokuvassa on useita mieshahmoja, jotka ovat Sarasvuon kanssa tasavertaisia liikekumppaneita ja ystäviä. Mieshahmot saavat nauttia persoonan tuomasta luksuksesta.

Elokuvan katsomisen jälkeen on aivan selvää, että Sarasvuo on ohjaaja Tuukka Temoselle suuri idoli ja juuri se tekee elokuvan sovinismista niin ongelmallista. Ymmärrän yrityksen luoda hahmoon vastenmielisyyttä, mutta se ei onnistu. Sarasvuolle on rakennettu sankarin jalusta ja siksi sankarillista on kaikki, mitä hän tekee.

Valmentaja on Temosen sanoin elokuva yhdestä miehestä ja trailerin mukaan vuoden miehekkäin elokuva. Olen molemmista täsmälleen samaa mieltä. Minulle se on myös elokuva naisten paikasta miesten maailmassa.

Katso myös tämä:

Häpeä

Häpeä istuu pääni päällä ja nauraa. Se nauraa sitä, että sain tänään neljäsataa viisikymmentä euroa, joista käytin neljäsataa heti myöhässä ...