Mitä antaa lahjaksi naistenpäivänä?

Tämä ei ole voimaannuttava eikä iloinen teksti naistenpäivästä.

Naistenpäivän aamuna en uskalla mennä Jodeliin enkä Facebookiin. Tiedän niiden olevan tänään niin täynnä naisvihaa, että voin fyysisesti pahoin jo ajatuksestakin. Voin pahoin, kun mietin niitä keskusteluja, joita tänään käydään ja niitä, joita pitäisi jaksaa itsekin käydä. Tänään, päivänä jonka pitäisi juhlia naisten voimaa, haluan vajota syvään kuoppaan maan alle pakoon kaikkea ulkopuolelta tulee vihaa, määrittelyä ja painetta. Kaikista päivistä tänään uskon vähiten muutokseen.

Tiedän, millaista keskustelua tänään käydään. Naiset pyrkivät alistamaan miehiä. Feminatsit ovat tuhonneet maailman. Eikö naisille mikään riitä? Feministit ovat suohirviöitä, jotka ovat kiukkuisia, kun eivät saa seksiä. Kaikkein pahinta on, että ihmiset oksentavat näitä naisvihamielisiä kommenttejaan tajuamatta niiden olevan valtavan iso osa ongelmaa.

Kansainvälistä naistenpäivää on vietetty jo vuodesta 1975 ja joka vuosi se todistaa olevansa yhä ajankohtainen. Metoo-kampanja jaksaa vieläkin kuohuttaa niin Suomessa kuin maailmallakin. Turun ylioppilasteatteri joutui perumaan tälle viikolle suunnitellut Godota odottaessa -näytelmän ensi-illan, sillä näytelmän kirjoittajan Samuel Beckettin perikunta ei hyväksynyt, että näytelmässä on naisnäyttelijöitä. Ilta-Sanomat oli valinnut päivän uutiskulmakseen haastatella esimerkiksi Mikael Jungneria ja Jaakko Saariluomaa siitä, millaisia naiset todella ovat. Tällä viikolla selvisi, että pääkaupunkiseudulla on palkkakartelli siitä, kuinka paljon lastentarhanopettajille saa maksaa maksimissaan palkkaa (noin 2 300 euroa). Naisten kehot ovat edelleen julkista omaisuutta, samalla tavalla kuin kaupunkitaide. Jokaisella on oikeus kertoa mielipiteensä niistä, naisen velvollisuus on olla esteettinen. Meillä on edelleen ongelmia.

Keskustelu naisten oikeuksien ympärillä on uuvuttavaa. Päivästä päivään pitäisi jaksaa toistella, että kyllä, se on naisvihaa, jos seksuaalisesti aktiivista naista kutsuu huoraksi. Ei, ei ole oikein, että naisvaltaisten alojen palkka on huonompi kuin miesvaltaisten. Kyllä, jokaisella naisella on oikeus näyttää siltä, miltä haluaa, riippumatta siitä ”mitä isäskin susta ajattelee” ja vielä vähemmän riippumatta siitä, haluaako joku tuntematon kaiffari jossain harrastaa seksiä tämän naisen ulkonäön kanssa. Kyllä, tiedän, että armeija on tasa-arvo-ongelma. Tänään erityisesti olen kyllästynyt toistamaan, että hei meillä on myös miestenpäivä, 19.11. Sitä on vietetty 1990-luvulta asti.

Olen väsynyt, tai oikeammin aivan helvetin kypsä käymään näitä keskusteluja. Olen lopen uupunut tappelemaan trolleja vastaan tai olemaan jonkun aivojumpan toinen puoli. Asia, jota nämä usein miehensä itsensä kokevat väittelijät eivät koskaan tajua, on se, että siinä missä se on heille hupia, meille naisille on kyse siitä, miten ja millä oikeuksilla voimme elää. Meillä ei ole aikaa eikä halua käydä tasa-arvosta ajatusleikkejä, koska meillä on hätä saada tasa-arvoa. Se on myös se syy, miksi naiset tuntuvat ottavan asiat henkilökohtaisesti. Se on meille jokaiselle henkilökohtainen asia. Se ei tee argumenteista epätosia. Myöskään se, että muissa maissa on suurempia ongelmia ei millään tavalla ole ristiriidassa sen kanssa, että eikö voisi samaan aikaan miettiä myös ihan kotoisia ongelmia.

Monissa maissa naistenpäivänä ostetaan läheisille naisille kunnianosoituksena kukkia. Niin voi tehdä, jos haluaa. Jos haluaa vaikuttaa suuremmin, tänään on sopiva päivä lahjoittaa esimerkiksi Naisten linjan toimintaan rahaa.

Kaikkein suurin ja tärkein lahja on kuitenkin kuunnella naisia tänään. Ei yrittää huutaa tasa-arvosta puhuvaa hiljaiseksi eikä briljeerata harjoitelluilla argumenteilla. Tärkeintä on kuunnella erityisesti niitä naisia, joita ei koskaan kuulla, kun on tärkeämpää kysellä julkkismiehiltä mielipiteitä. Tärkeintä on muistaa, että tämän päivän tarkoitus ei ole tehdä jokaisesta naisesta prinsessaa vaan pyrkiä kohti aitoa tasa-arvoa.

Ps. Kuka on sinun naisidolisi? Kerro kommenteissa! Omani on tällä hetkellä Maria Veitola.

V-Day eli oma vaginamonologini

Lauantaina 10.2.2018 vietettiin kansainvälistä V-Day:ta. Päivän tarkoitus on kiinnittää huomiota tyttöihin ja naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. V-Day:na muun muassa kerätään rahaa hyväntekeväisyyteen esittämällä kuuluisaa Eve Enslerin kirjoittamaa Vaginamonologeja-näytelmää ympäri maailman.

Myös Turussa Jo-Jo teatterissa esitettiin Vaginamonologit, jota olin tietenkin katsomassa. Vaginamonologit lähestyvät aihetta, eli siis pimppiä, monesta suunnasta. Monologeissa on heräävän seksuaalisuuden epävarmuutta, kasvua ja rakkautta mutta myös väkivaltaa, ahdistelua ja ympärileikkauksia. Näytelmä on kertomuksia siitä, kuinka tutustua itseen ja kuinka vaikeaa se välillä on. Teoksen viesti on kuitenkin vapautta: meidän jokaisen vaginallisen olennon pitäisi ottaa oma vaginamme, oma nautintomme haltuumme. Oma pimppi on oma asia.

Toisena teemana Vaginamonologeissa on herätellä katsojaa ajattelemaan, mitä juuri hänen vaginansa haluaa, millainen elin se on ja mikä on oma suhde sen toimintoihin. Mitä vaginani sanoisi, jos puhuisi? Mitä se toivoisi?

En usko, että vaginallani on valittamista suhteeni. Kutsun sitä useimmiten pimpiksi tai pilluksi, sillä nämä termit sisältävät myös vulvan (vagina tarkoittaa vain emätintä). Osaan jo nauraa, jos joku väittää, että klitoris on turha elin ja naisen orgasmi evoluution jäänne. On tärkeää huomata, että kun minä puhun vaginastani, sillä ei ole mitään tekemistä peniksen kanssa. Minun vaginani on olemassa itsenäisenä, ilman minkäänlaista suhdetta yhteenkään penikseen.

En häpeile sitä, että minulla pillu. Sitä on haukuttu, koskettu ilman lupaa, käsitelty väärin ja osaamattomasti, se on ollut arka ja kaivannut apua. Sitä on ronkittu yöllä päivystyksessä ja siihen on sattunut enemmän kuin minnekään muualle ikinä. Mutta se on osa minua, osa seksuaalisuuttani. Minä nautin siitä niin kuin haluan, pidän siitä miltä se näyttää, tuoksuu ja maistuu. Toisinaan haluan tuntea jotain vaginassani sisällä, toisinaan haluan kosketuksia sen ulkopuolelle. Aika usein ennen näitä asioita tarvitsen jotain muuta, sitä mitä kutsumme maailman epäseksikkäimmällä termillä esileikiksi. Ilman sitä vaginani ei ole auki, ei liukas eikä pehmeä. Se ei ole tyytyväinen.

Minulla on täysi oikeus omaan pilluuni, minä tiedän parhaiten, mitä se haluaa. Minulla on oikeus täyttää sen toiveita, tyydyttyä, tehdä itseni onnelliseksi tekemällä pilluni onnelliseksi.

Ei kuitenkaan tarvitse kuin seurata hetki keskustelua sosiaalisessa mediassa ja käy jo selväksi, että seksuaalisuuttaan ja pillunsa parasta ajatteleva ihminen on kuin jokin tarttuva tauti. Sellainen, joka halutaan sulkea yhteisön ulkopuolelle. Pillun käyttöön liittyy naurettavia sääntöjä ja rajoituksia, joita ei koskaan vaadittaisi penikseltä.

Esimerkiksi pillun pitää olla innie, sillä outiet ovat jotenkin väärin (voit googlata, minäkin googlasin, mutta NSFW). Pillu on pelottava katsoa, liian elimellinen. Jos pillua käyttää liikaa tai väärällä tavalla, ei ole enää vaimomatskua. Kuvia siitä ei saa lähettää kenellekään paitsi just sille tyypille, joka pyytää. Mutta jos lähettää, ei se sama tyyppi puhu enää ikinä, koska ilmeisesti suttuinen etukameraräpsy on ihan sama asia kuin seksi ja silloin vastapuoli on saanut kaiken haluamansa tyydytyksen. Pillua ei pidä antaa kenellekään, koska järvi kuluu soutamalla, mutta jos ei anna, on huora. Jos harrastaa irtosuhteita, vagina ei ole enää vagina, vaan mälliämpäri. Jos on harrastanut seksiä liian monen kanssa, on helppo ja tyhmä. Jos liian harvan kanssa, on kylmäkiskoinen ja hankala.

Yhä edelleen siis kontrolloimme koko vaginallista ihmisryhmää uskottelemalla, että ensinnäkin pimpin hallitseminen tarkoittaa sitä, että ei nauti estottomasti seksistä, ja toisekseen väittämällä, että ne, joille pimppi tuottaa iloa, eivät ole enää ihmisinä arvokkaita. Mihin tarvitaan Perussuomalaisia, kun kansamme yllättävän nuoret moraalinvartijat ovat perineet käsityksensä suoraan kirkkoisiltä!

Haluaisin nyt kaikille kuitenkin kertoa, että minun huomattavasti yhtäkään penistä puhtaampi vaginani ei edes täynnä spermaa ole ämpäri.

Pilluni on elin, vieläpä kaunis sellainen. Oma häviö, jos sitä ei kestä katsoa. Pilluja on erilaisia, vähän niin kuin on hiuksia, silmiä ja varsinkin peniksiä.

Lähetän kuvia, jos haluan ja jos toinen niitä haluaa. Toistaiseksi se ei ole yhtäkään suhdetta lopettanut.

Minun vaginani ei ole mikään lahja, jonka antaisin kellekään, vaan ihan vain kahdenvälisen sopimuksen yksi osa.

Olen usein sekä kylmäkiskoinen että vaikea, monissa asioissa tyhmä ja toisissa hyvin helppo. Nämä asiat eivät liity vaginaani tai seksielämääni.

Tavoitelistallani vaimoksi ryhtyminen on noin sijalla 78. Iloinen seksi on sijalla 2. Vaimomatskusta puhuvan pojanklopin miellyttäminen ei ole listallani ollenkaan.

Minä ja pimppini jatkamme siis näin, kohti kaikkia nautintoja ja iloja.

Iloisia vaginapäiviä kaikille!

Parasta just nyt: Radio Regina

Kesällä löysin alakerran lähetyskirpputorin ilmaiskorista Nancy Fridayn kirjan Men in Love vuodelta 1980. Kirjailija Nancy Friday on tutkinut seksuaalisuutta jo 1960-luvulta lähtien ja hänen ensimmäinen teoksensa käsitteli naisten salaisia seksifantasioita. Men in Love –teosta varten Friday pyysi puolestaan miehiä lähettämään seksifantasioitaan ja teoksessa on julkaistu parisataa erilaista fantasiatarinaa kategorioittain järjestettynä. Olen lukenut niistä lähes jokaisen.

Lukiessani ihastelin kerronnan rikkautta. Niissä oli rakkautta, himoa, alistamista, tarinoita, erilaisia hahmoja, eri sukupuolia ja yllättäviä käänteitä. Itsekseni mietin, mikä sääli ihmisten sisäisille fantasioille on nykyinen pornoteollisuus, joka jossain määrin opettaa meille mistä ja miten tulee fantasioida. Luulin, että orgaaniset, tylsyyden ja seksuaalisten virikkeiden puutteen synnyttämät huikeat fantasiatarinat olisivat lopullisesti mennyttä maailmaa.

Jumalalle kiitos olin väärässä.

Väsähtäneenä sunnuntai-iltapäivänä päätin ottaa päiväunet. En kuitenkaan saanut unta, joten pistin pyörimään Vaakakapinan tuottaman Radio Reginan, jonne on kerätty naisten toivomia pornokohtauksia. Tarkoitukseni oli etäisen kylmästi tutustua aiheeseen.

Päädyin kuuntelemaan kaikki osat yhtä soittoa.

Voi pojat! Ensinnäkin podcastit ovat ihan naurettavan hyvin tehtyjä. Olen ennenkin nauttinut Ylen tuottamista äänikirjoista, mutta pornomuodossa niiden laadukkuus korostui entisestään. Jokainen voihkaisu ja huohotus on uskottava, kertojaäänet miellyttäviä. Radioteatteri on kuulkaa yksi hienoimmista taiteenlajeista!

Toisekseen ne tarinat. Ne ovat lyhyitä, sopivia ja niistä kuulee sekä tuntee niiden olevan lähettäjilleen omakohtaisia. Tiedättekö, mikä oli Touko Laaksosen eli Tom of Finlandin mitta omille töilleen? Erektion kovuus. Samoin näistä pätkistä voi aistia, miten pikkuhousut ovat olleet märkinä kirjoittaessa. Juuri se tekee Radio Reginasta niin toimivan.

Kuten jokaisessa jaksossa muistutetaan, seksifantasiat edistävät hyvinvointiasi. Eli kuulokkeet korville ja kuuntelemaan!