tiistai 13. maaliskuuta 2018

Rakkaudesta Jessica Jonesiin



Viime viikolla naistenpäivänä Netflix ilahdutti julkaisemalla uuden kauden yhdestä suosikkisarjoistani eli Jessica Jonesista. Sarja perustuu Marvelin sarjakuvaan ja kertoo Jessica Jones -nimisestä (Krysten Ritter) yksityisetsivästä, jolla on supervoimia. Katsoin kolmessa päivässä uuden kauden kokonaan. Rakastan sarjaa monesta syystä, mutta ennen kaikkea sen uraauurtavan naiskuvan takia. Jokainen jakso esimerkiksi läpäisee kevyesti Bechdelin testin.

Seuraava teksti sisältää lieviä spoilereita Jessica Jonesin kakkoskaudesta.



Listasin syitä, miksi rakastan Jessica Jonesia:

  • Yksi tärkeimmistä syistä on se, että Jonesin sankaruutta tai päähenkilöyttä ei selitetä yhdenkään miehen kautta. On hirveän yleistä, että perinteisissä supersankarielokuvissa nainen voi nousta pääosaan vain siten, että joku mies heivataan tieltä pois. Usein tämä sankarihemmo jollain tavalla uhraa itsensä, pamahtaa kappaleiksi ja antaa siten naiselle tilaa ja velvollisuuden pelastaa maailman. Naisen syntymään siis usein tarvitaan miehen kuolemaa. Jessica Jonesissa ei tällaista miestä ole.
  • Jessica Jonesissa on naishahmoja äärettömän paljon sivuhenkilöissä. Vasta sarjaa katsoessa tajuaa, kuinka tottunut on siihen, että naissivuhenkilöt ovat kaupankassoja ja siivoojia. Jonesissa naisia on poliiseina, lakimiehinä, sekopäinä, lääkäreinä ja vanginvartijoina.
  • Jones on viinaa juova, yksinäinen ja orpo yksityisetsivä, joita ollaan toki totuttu näkemään läjä niin elokuvissa kuin kirjoissakin, mutta edelleen järjestäen vain miehinä.
  • Jessica on hyväksikäytön uhri. Tämä trauma tuodaan esiin kipeän realistisesti. Jessica saa ahdistuskohtauksia, joita koittaa hallita terapeutilta saamin ohjein. Lukematon määrä tv-sarjoja kyllä näyttää naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa, mutta harva kuvaa sen uhriin jättämiä jälkiä; sitä kuinka Jessica syyttää itseään, kuinka menneisyyden haamut eivät jätä rauhaan ja kuinka vaikea asiasta on puhua, pukea sitä sanoiksi. Myös raiskauskulttuuria kritisoidaan sarjassa. Kun kilpaileva etsivä toteaa Jessicalle, että ei hyväksy ei:tä vastaukseksi, Jessica toteaa, että niin ne raiskaajatkin sanovat.
  • Jones ei aktiivisesti hae rakkautta (vaikka sitä kohtaakin). Hän on täysin kokonainen hahmo yksinäänkin ja eivätkä suhteet korjaa Jonesin traumoja tai puutteita.
  • Osa naishahmoista on selkeästi vanhempia kuin mitä olemme tottuneet ikuista nuoruutta palvovissa elokuvissa ja sarjoissa näkemään. Piintynyttä lakimiestä Jeriä näyttelevä Carrie-Anne Moss on 50 ja Jonesin äitinä nähtävä Janet McTeer 56. Hahmojen ikää ei myöskään peitellä: juonteita niin kasvoissa kuin käsissäkin kuvataan reippaasti.
  • Jessican suhde seksiin on todella raikas. Sarjat ja elokuvat opettavat meille, miten eri tilanteissa tulee toimia. Siinä, missä vastaus baarissa hyvää persettä huutelevalle on yleensä jonkinlainen vihainen vastaisku, Jessica päätyy baarin vessaan harrastamaan seksiä tyypin kanssa. Tosta noin vaan. Ilman mitään moraalista opetusta hyvästä naisesta.
  • Uudella kaudella viitataan kuukautisiin peräti kaksi kertaa. Supersankarien menkoista ei noin yleensä ole tapana puhua, vaikka ne ovat puolelle maailman väestöstä arkinen osa elämää.
  • Toisen tuotantokauden jokaisen jakson on ohjannut nainen.
  • Varsinkin ensimmäisellä tuotantokaudella vaihdettiin sukupuolirooleja rajusti. Naiset, Jessica, Trish, Dorothy ja kumppanit, ovat moniulotteisia, ristiriitaisia ja kehittyviä hahmoja. Mieshahmot sen sijaan ovat bimboja, hyvännäköisiä ja tylsiä. Tämä herätti paljon valitusta mieskatsojien keskuudessa, sillä he eivät kokeneet voivansa samaistua tällaisiin hahmoihin. Tervetuloa kerhoon pojat!


Ah, kolmatta kautta jo odotellessa!

Kuvat: David Giesbrecht/Netflix

Katso myös tämä:

Häpeä

Häpeä istuu pääni päällä ja nauraa. Se nauraa sitä, että sain tänään neljäsataa viisikymmentä euroa, joista käytin neljäsataa heti myöhässä ...