Istun iltaa baarissa. Puheeksi tulevat mielenterveysongelmat. ”Miten sä oot niinku kehittynyt ihmisenä sun sairastamisen aikana?”, joku kysyy. Vastaan, että en vittu mitenkään.
Mielisairauteen sairastuminen on iso ja vaikea asia. Se saattaa pirstoa koko olemassa olevan maailman ja vaikeuttaa olemista loppuelämän ajan. Se saattaa murskata ja johtaa kuolemaan. Sellaiset lopputulokset eivät ole ollenkaan tavattomia.
Meille kuitenkin kerrotaan usein toisenlaista tarinaa, sankaritarinaa.
Me kaikki tunnemme hahmon: jonkun, joka masentuu, ahdistuu, lopettaa syömisen
tai joskus harvoin jopa menee psykoosiin. Joku, jonka elämä hetkeksi kääntyy
kokonaan ympäri. Mutta vain hetkeksi. Kun sairaus loppuu, on tuo ihminen
entistä vahvempi, entistä elinvoimaisempi ja entistä henkistyneempi. Se on
kehityskertomus. Me jopa kutsumme paranemista matkaksi.
Mutta omalla kohdallani toipuminen ei ole ollut matka. Se on
ollut pysähdys, jumittamaan jäänyt vhs-nauha. Se on se kalsea voimattomuus,
jota tunnen tälläkin hetkellä, seinän tyhjyyteen uppoava tuijotus.
Oma sairastumiseni oli aika vakavaa laatua. Menetin osan
kognitiivisista kyvyistäni väliaikaisesti. Olin melkein vuoden sairauslomalla. Kun
sairasloma alkoi ja selvisi, että siitä tulee pitkä, riemastuin. Nyt minulla
olisi viimein aikaa kirjoittaa se kirja, kirjoitinhan jo osastolla kuitenkin
140 sivua päiväkirjaa. En kuitenkaan kirjoittanut sairausloman aikana juuri
mitään, pari blogikirjoitusta ja yhden artikkelin. En ole edes lukenut
sairaalassa kirjoittamaani tekstiä.
Toipumisen aika meni siihen, että palautin omia normaaleja
kykyjäni takaisin. Ärsytti, kun suusta ei tullut niitä sanoja, joita yritin
sanoa. Vitutti ja vituttaa edelleen, kun tuntuu, että kirjoittamisen edessä on
jokin muovipalikoista koottu muuri, jota en osaakaan purkaa. Väsytti niin
paljon, että tiskit ja imuroimiset jäivät viikoiksi. Tylsää ei tosin ollut hetkeäkään,
kaikki aivojen kapasiteetti oli käytössä, kun mieli korjasi vaurioitaan.
Lääkkeitä kokeiltiin ja vaihdettiin. Se oli rankkaa, törmätä
uudestaan ja uudestaan siihen, että oksentaa joka päivä ja nukkuu 14 tuntia
joka yö. Siihen, että ajatukset eivät kulje samoin kuin ennen eikä enää tunne
seksuaalista mielihyvää niin kuin on tottunut. Viimeksi viime viikolla
lääkkeitä taas nostettiin, nyt on jo viisi pilleriä joka ilta. Turtuukohan
siihen ikinä?
Vielä tänä keväänä jouduin uudestaan sekamuotoisen
nopeatempoiseen sykliin. Juuri siihen, mitä olin pelännyt sairaalaan joutumisesta
lähtien. Se meni ohi, mutta pelästytti. Tällaista elämä nyt on, vuosia tästä
eteenpäin ja ehkä koko loppuelämän. Pitäisi yrittää ajatella, että se on ihan
ok. On ok, että välillä menee huonosti.
Jotain olen tietenkin oppinut. Olen oppinut tuntemaan itseni
paremmin, olen oppinut tulkitsemaan menneisyyteni uusiksi ja olen oppinut
tarkkailemaan varomerkkejä. Mutta ei se ole ollut kehittymistä, se on ollut
hyväksymistä. Hiljaista ja pitkää vellomista omassa itsekkyydessä, jotta joskus
olisi siinä tilanteessa, että voisi koittaa olla parempi ihminen.
Minua ärsyttää suunnattomasti, kun mielenterveysongelmia romantisoidaan. Minä en jalostunut sairaudessani paremmaksi tai taitavammaksi. Oikeastaan tyhmenin vähän ja käännyin sisäänpäin. Minulle kävi suhteellisen hyvin, pystyn tekemään taas töitä ja tulen joskus vielä olemaan tarpeeksi hyvä ilmaisemaan itseäni, jotta pärjään terapiassa. Mutta en takuulla ole töissäni yhtään parempi kuin ennen sairastumistani, saatan jopa olla huonompi. Stressinsieto- ja keskittymiskyvyt eivät ole vielä samalla tasolla kuin ennen sairastumista. En henkistynyt, en oppinut suurempaa totuutta enkä löytänyt kutsumustani. En ollut kärsivä nero, vaan aika tavallinen ihminen, jonka elämänpiiri oli pieni ja puheenaiheet yksipuoliset. Elämäni oli tauolla eikä minussa ollut tilaa ihmisenä kehittymiselle.
