Kehovihasta ja kehorakkaudesta

Viime viikolla alkoi Jenny+-ohjelma. Ensimmäisessä jaksossa Vaakakapinan aloittanut Jenny Lehtinen pohtii yhdessä Saara Sarvaksen kanssa kehovihaa. Aihetta, josta varmaan kaikilla on kokemuksia. Minullakin, aika paljon.

Noin kaksi vuotta sitten kuljin kaupungilla ystäväni kanssa, hypistelin erilaisia vaatteita, vietin sellaista mukavaa toimetonta kaupunkipäivää, joita usein työttömät ja opiskelijat voivat viettää. Tartuin johonkin jo unohtuneeseen vaateriepuun ja totesin sen kauniiksi, mutta itselleni pieneksi. ”Sä voisit ostaa sen motivaatiovaatteeksi”, sanoi ystäväni.

Lopetin kaksi vuotta sitten Tinderin käytön, sillä vaikka kukaan ei sanonutkaan mitään, koin toistuvasti olevani valtava pettymys tavatessa ja huijaavani ihmisiä liian hyvillä kuvilla. Olen monta kertaa meinannut lähteä karkuun, kun olen kohdannut vahingossa jonkun heilani kanssa hänen tuttujaan. Ettei minua tarvitsisi hävetä tai selitellä.

Olen kuunnellut, kun yhden entisen heilan ystävä humalassa huutaa minulle täyttä kurkkua, miten olen ruma, ala-arvoinen ja aivan liian lihava nainen sille heilalleni.

En ole uskaltanut kokeilla eri liikuntalajeja, sillä pelkään, että en sovi joukkoon. Että minulle nauretaan, että olen kömpelö ja satutan itseni tai muuten vain mokaan täydellisesti. Että pohjakuntoni on liian alhainen ja lähtöpainoni taas liian korkea. Toisaalta olen kokenut lamauttavaa paniikkia ja minäkuvan pirstoutumista, jos olenkin jostain syystä laihtunut merkittävästi.

Olen itkenyt sovituskopeissa, kun se isoinkaan koko ei mahdu päälleni. Olen eri tilanteissa kokenut olevani liikaa, liian pursuileva joka suuntaan. Olen hävennyt reisiäni, rintojani, sääriäni, pyllyäni, vatsaani ja kasvojani. Olen hävennyt niitä riippumatta siitä, mikä painoni ollut.

Itseni kanssa oleminen on ollut työtä, jota olen opetellut tekemään. Itseään ei tarvitse rakastaa, mutta minä olen halunnut sitä yrittää.

Elämän mittaisen laihduttamisen lopetin jo noin viisi vuotta. Terveydenhuollon ammattilainen kehotti minua lopettamaan ja se on yksi viisaimmista neuvoista, jonka olen kuullut. Se kohensi heti elämänlaatua. En silti osannut sille motivaatiovaatteesta puhuneelle sanoa, että en aio enää koskaan laihduttaa. Oli lamauttavaa, että hän piti sitä niin itsestään selvänä. Velvollisuutena.

Jo aika kauan sitten päätin, että en sano itsestäni rumia asioita. En koskaan hauku itseäni. En kerjätäkseni kehuja, en missään masentuneessa olotilassa enkä miellyttääkseni ketään toista. En vain sano. Aina en onnistu siinä, mutta ainakin yritän.

Olen ottanut tavaksi seurata mediassa erilaisia kehopositiivisuustyyppejä. Niitä, jotka laittavat Instagramiin kuvia raskausarvista ja selluliitista. Niitä, jotka ovat supermalleja, vaikka heillä olisikin vatsa ja perse. Heitä, joilta puuttuu raajoja tai kyky kävellä, mutta ovat silti upeita. Ne luovat minulle uskoa siitä, että kauneutta on monenlaista.

Olen päättänyt vaientaa sen refleksin, että huudahdan aina itsestäni kuvan nähdessäni, että ”ai kauhee!”. Sen sijaan sanon jotain hyvää. Jos en itsestäni, niin edes sitten valaistuksesta. Olen hakeutunut valokuviin. Olen opetellut näkemään painon lisäksi jotain muuta. Kuka välittää kaksoisleuasta, jos näytän kuvassa muuten onnellisemmalta kuin ikinä?

Ehkä tärkeimpänä kuitenkin olen opetellut näkemään, miten vähän lopulta ulkonäkö vaikuttaa siihen, kenestä pidetään ja kuka on onnellinen. Että valitsemme lähellemme ihmiset aivan eri syistä. Meitä kiinnostavat äänenpainot ja tuoksut, katseet ja puheet, tapa tanssia tai kävellä, hymy, nauru tai kulmien kurtistus. Toivoisin jokaiselle rohkeutta olla oma itsensä, mutta myös rohkeutta pitää juuri niistä, joista pitää, kulttuurin epätodellisista kriteereistä välittämättä.

Kuvat: Tuomas Marttila

3 + 1 iskuvinkkiä

Parhaimmillaan sinkun elämän paras asia ovat yhden yön jutut. Olen kehittynyt viime aikoina aika hyväksi iskemään itselleni seuraa mukaan, joten päätin jakaa yksinkertaiset ohjeeni siihen, kuinka hurmata kiinnostava tyyppi baarissa:

1.     Anna seksille mahdollisuus. Kun joku lähestyy, jää juttelemaan. Aika usein seksi jää saamatta, kun silkasta tottumuksesta pelästyy ja pakenee jonkun lähestyessä. Ensi kerralla anna ihmiselle mahdollisuus. Puhu, kysele ja ole kiinnostunut. Mitä enemmän kyselet toisesta ja mitä vähemmän puhut itsestäsi, sitä viehättävämmältä vaikutat. Tarjoa juotavaa, ota vastaan tarjottu. Katso silmiin. Muista, että on ihan okei, jos jompaakumpaa ei sittenkään kiinnosta.

2.     Kosketa. Tämä on vähän riskialtis neuvo, joten ÄLÄ MISSÄÄN NIMESSÄ koske sukuelimiin, rintoihin tai perseeseen. Se on kourimista. Usein turvallisimmat ja luontevimmat paikat jutellessa koskettaa ovat olkapäät, käsivarret tai selkä. Kosketa miellyttävästi, äläkä liian pitkään. Älä pidä kiinni toisesta. Älä hiplaa. Tarkoitus ei ole ahdistella, vaan rentouttaa. Jos et ole varma, voiko toista koskea, jätä mieluummin koskematta, mutta meluisassa baarissa usein joka tapauksessa täytyy olla niin lähekkäin, että ohimennen käsivarteen koskeminen tai olkapäähän osuminen ei ole tavatonta. Jos toinen pakenee kevyttäkin kosketusta puolentoista metrin päähän tai menee vessaan eikä koskaan palaa, hän ei varmaankaan ollut kiinnostunut. Älä lähde perään, älä jankkaa äläkä vonkaa. Anna mennä. Jos toinen sen sijaan on kiinnostunut, hän ei ahdistu kosketuksestasi, vaan lähentyy entisestään.

3.     Tee asiasi selväksi. Olet löytänyt ihmisen, joka kiinnostaa ja olet aika varma, että hänkin on kiinnostunut? Hyvä. Jos haluaa seksiä, on paras jollain tavalla tämä halunsa ilmaista. Aika harvoin käy niin, että jokin maaginen ymmärrys leviää molempien päälle ja sitten kaadutaan samaan sänkyyn. Ei, jos jotain haluaa, täytyy sitä myös pyytää. Koska ”lähetäänks nussii?” voi olla hankalahko kysymys sanoa ääneen (toki joskus sekin toimii), voi asiansa ilmaista toisin. Oma vakiokeinoni on katsoa syvälle silmiin ja puristaa hellästi sisäreidestä. Joka ikinen kerta saan hetken päästä eleelleni vastauksen ja sitten voidaankin miettiä, että mennäänkö teille, meille vai invavessaan!

4.     Muista turvaseksi.

Iloista panemista!

Kun katsekin voi olla ahdistelua

TW: seksuaalinen ahdistelu

Olen nähnyt #metoo-kampanjaan liittyen aika paljon jopa ärsyyntyneitä kommentteja siitä, miten muka niinkin pienet asiat kuin katsominen tai treffeille pyytäminen voivat muka olla häirintää.

Haluan jakaa ehdottomasti pelottavimman ahdistelukokemuksen, mitä minulla on koskaan ollut. Siihen ei liittynyt koskemista, ei sanoja enkä ollut koskaan edes samassa huoneessa ahdistelijani kanssa. Se oli vain katsomista.

Vuosia sitten tulin kotiin juhlista aamuyöllä. Riisuin pois mekon ja valmistin itselleni ruokaa. Oli pimeää, joten minulla oli kaikki valot päällä ja touhusin pitkään. Yhtäkkiä katsoin ikkunasta ulos ja näin silmälasien välähtävän noin metrin päässä ikkunasta. Naapurini katsoi suoraan sisään. Asuin neljännessä kerroksessa.

Olin ennenkin kiinnittänyt kyseiseen naapuriin huomiota. Hän tuli usein parvekkeelleen, kun vietin aikaa ystävieni kanssa omallani. Hän ei tervehtinyt minua rappukäytävässä, mutta tiesin, että hän kuuntelee keskustelujani. En pitänyt siitä, mutta en jaksanut sen myöskään antaa vaivata minua. Talossamme oli koko talon pituiset parvekkeet, jotka olivat väliseinillä erotettu toisistaan. Tuon seinän takaa hän kurkotteli ja katsoi sisään asuntooni.

Jähmetyin. Olin ensisijaisesti huolissani siitä, että oliko hän huomannut, että minä huomasin. Asuin yksiössä, joten lukuun ottamatta vessaa, vaatehuonetta ja keittonurkkauksen perimmäistä reunaa, hän näki paikaltaan koko asuntoni. Eikä minulla ollut edes kunnolla vaatteita päällä. Katsoin uudestaan ulos ja pää oli siellä taas.

Lähetin paniikkiviestejä ystävilleni ja sain paettua keittiöön, jossa kiskoin päälleni esiliinan ja keittiöpyyhkeen. Pystyin sulkemaan verhot. Tunsin valtavan syvää nöyryytystä, vihaa ja häpeää.

Seuraavana iltana näin hänen kasvonsa jälleen ikkunani takana. Olin paremmin valmistautunut ja soitin hätäkeskukseen, mutta en saanut mitään apua. Eihän kukaan varsinaisesti uhannut minua mitenkään.

Aloin vältellä kotiin menemistä. En pystynyt edes päiväsaikaan olemaan verhot auki. Viikko ensimmäisestä kerrasta, kun olin nähnyt miehen ikkunani takana, soitin itkien Turun ylioppilaskyläsäätiölle, että voisinko saada heiltä asunnon, pitäisi muuttaa heti. Muuton jälkeenkin vaihdoin vuoden verran vaatteeni aina vessassa.

Tein tyypistä poliisille ilmoituksen ja kävin myös laitoksella kertomassa, mitä oli tapahtunut. Poliisin mukaan kyseessä ei ollut rikos, mutta he sanoivat silti soittavansa tälle ihmiselle. En tiedä, soittivatko he oikeasti.

Aika paljon kuulin silloin myös tutuilta, että minun olisi pitänyt vain itse mennä omalle parvekkeelleni ja käskeä miestä lopettamaan. Soittaa hänen ovikelloaan ja huutaa. Ottaa ohjat omiin käsiini.

Oli äärimmäisen vaikea kertoa, että miksi en pysty. Että minä koin siinä tilanteessa niin syvää häpeää ja pelkoa, että jähmetyin täysin toimintakyvyttömäksi. Että viimeinen asia maailmassa, mitä halusin, oli paljastaa ahdistelijalle, että tiedän hänen ahdistelevan minua. Ajatus hänen kohtaamisestaan ahdisti niin paljon, että en pystynyt edes ajattelemaan sitä.

Ahdistelu on vallankäyttöä. Sen osoittamista, että olen jollekulle vähemmän ihminen. Se on pelottelua, esineellistämistä ja ihmisarvoa alentavaa. Se on sitä, että minun mielipiteelläni tai itsemääräämisoikeudellani ei ole toiselle väliä. Sitä, että minua käytetään ilman minun lupaani.

On miljoona tapaa ahdistella ja on tärkeää tuoda näitä tapoja esiin. Usko, kun joku kertoo ahdistelusta.

Kuvat: Eino Nurmisto