tiistai 6. lokakuuta 2020

Maria Veitolan kasat

Maria Veitola laittaa Instagramiin kuvan kasasta, ”katsokaa, minäkin olen tavallinen”, hän sanoo ja minä mietin, että minulla ei ole kasoja, minulla kaaos. Likainen, kaatuva kaaos, vessassa tuijotan kuollutta hämähäkkiä, joka on roikkunut verkossaan jo viikon enkä saa itsestäni irti sitä, että hautaisin hänet roskikseen tai edes imuroisin pois. Maria Veitola saattaa olla tavallinen tai varmasti onkin, ehkä minä olen epätavallinen. Joillain toisillakin ihmisillä on tiskejä, mutta minulla lattiat lainehtivat tyynyistä, peitoista, vaatteista, puhtaista lakanoista ja jätesäkeistä. Ne lainehtivat kuin ajatukseni, tunkkaisina ja pölyisinä, tummanpuhuvina.

”Minua pelottaa kauheasti kun tajuan että kaikki muut ovat normaaleja. Kun ymmärrän että kaikki muut selviävät siitä mistä minä en”, kirjoittaa Ann Heberlein ja minä tiedän täsmälleen, mitä hän tarkoittaa. 

Minä raivostun, tosissani raivostun, kun puhelimeni ei lataa Instagram-kuvia tarpeeksi nopeasti. Aivoissani rätisee, niiden sähkövirrat menevät vääriin suuntiin väärällä tavalla ja varmasti väärällä nopeudella. Teen joka päivä BDI-21-testin ja saan aina pisteitä. Eilen makasin koko illan sängyssä ja katsoin YouTube-videoita, joissa toisella puolella maailmaa touhukkaat ihmiset valmistivat täytettyjä voileipiä. Päässäni soi edelleen Popeda, aina vain Popeda. Ostin kasvomaskin, se on musta ja puuvillaa ja myyjän mukaan sen lävitse on vaikea hengittää. Se maksoi 11 euroa, aika kova hinta siitä, että on vaikea hengittää.

Olen syönyt, olen peseytynyt ja olen nähnyt ystäviäni. Mutta iltaisin minusta tuntuu kuin olisin läpinäkyvä. Nukahdan tai teeskentelen nukkuvani, en enää tiedä niiden eroa. Suunnittelen päiville ohjelmaa, on tärkeää olla touhukas näinä aikoina, kun ei ole töitä. Suunnittelen ja kynnyksellä pysähdyn, jollei joku varta vasten kisko minua ulos. Kerään tunnollisesti bioroskat omaan astiaansa vain upottaakseni myöhemmin koko astian sisältöineen sekajätteeseen banaanikärpäspilven keskeltä. Huomenna menen aamiaisella kahvilaan, sillä olen seurustellut neljä kuukautta ja niin rakastunut, että se tuntuu fyysisenä kipuna. Menen siitä huolimatta, että päivärahahakemukseni käsittelyaika on 7 viikkoa ja tunnen, miten sellaiset asiat kuin opintolainanlyhennys tai oman asunnon ostaminen luisuvat koko ajan kauemmaksi.

Iltaisen sinnittelen hereillä väkisin. Se on päivä päivältä vaikeampaa. Kesä haipuu tänä vuonna hitaasti. Olen lihonut ja yritän kävellä joka päivä, tai haluaisin ainakin, miten paljon? Kolme kilometriä, neljä, viisi? Tai ehkä kaksi. Tiedostan kaksi asiaa: laihdutuskulttuurin haitallisuuden ja sen paljonpuhuvan luvun, jonka vaaka näytti viime viikolla.

Kirjoitan, koska niin saan kiinni ajatukseni. Minulla 111 sivua käsikirjoitusta, johon en ole koskenut, heh, neljään kuukauteen. Tiedosto on auki lähes aina, haluaisin tehdä sitä niin kuin tein koko koronakevään, joka nyt tuntuu kaukaiselta ja jotenkin vaalealta ajalta. Haluaisin tehdä, mutta käteni painuvat raskaina syliini, ajatukseni painuvat raskaina, kaikki on niin raskasta. Jokin tässä syksyssä on muodotonta ja painavaa. Ann Heberlein kirjoittaa, että ahdistus on korppi, mutta minun ahdistukseni ei ole. Minun ahdistukseni on kelmu tai ehkä vesi, jonkin painava, joka tukkii suun, täyttää henkitorven niin, että pihahdustakaan ei kuulu, vaikka kuinka yrittäisin huutaa. ”Minulla on ollut kyrpä välillä suussa ja toisinaan perseessäkin, mutta ääni on edelleen tallella.” kirjoitin joskus (tarkalleen ottaen vuonna 2016, kun painajaiset eivät vielä olleet totta: http://creat.fi/suo-kyrpa-ja-jussi/). Se ihminen ei tiennyt mistään mitään, ajattelen katkerasti ja heti perään hellästi.

Olen lukenut viime aikoina näitä tekstejäni. Kaivannut ehkä sitä ihmistä, joka saattoi niin kevyesti kertoa elämästään, oli niin itsevarma sanoissaan. En tiedä, mikä on muuttunut. Olenko alkanut varovaiseksi tai pelokkaaksi? Joka tapauksessa jokin muoto minussa on alkanut kaivertaa tietään ulos ja tämä on se reitti, jonka sille keksin. Pyyhin joka toisen virkkeen pois. Sanat eivät tule kevyesti enää, joskus ne tulivat. Haluaisin kaivautua peiton alle, unohtua. Mutta samalla minä kirjoitan, haluan olla näkyvä, haluan, että sanani tulevat luetuiksi. Haluan olla olemassa, näiden kasojen keskellä, täällä, missä hämähäkit kuolevat rauhassa.


Katso myös tämä:

Häpeä

Häpeä istuu pääni päällä ja nauraa. Se nauraa sitä, että sain tänään neljäsataa viisikymmentä euroa, joista käytin neljäsataa heti myöhässä ...