Voimaantuminen. Suomen kielen
ärsyttävin sana, joka yhdistyy naistenlehtien mukapsykologisiin nollatiedeartikkeleihin
ja huuhaa-kursseihin.
Siitä huolimatta tämä teksti
käsittelee voimaantumista.
Viime aikoina voimaantuminen on
ollut mielessäni. Olen jossain sellaisessa paikassa, johon naistenlehdet eivät
enää yllä eikä kursseihin ole voimia.
Viime vuonna, kahdeksas päivä
joulukuuta, olin TYKS:n päivystyksessä ja tutkin oman hiljaisen huoneeni
ikkunaa. Sitä ei saanut auki. Vähän sen jälkeen minut lähetettiin akuuttiosastolle, jossa
olin seuraavan kuukauden. Ilman sitä olisin kuollut.
Romahdukseeni asti olin ollut
virallisesti pitkäaikaistyötön. Siitäkin voi jäädä sairaslomalle,
sairaslomalle, joka kestää nyt koko kevään.
Elämän merkitys on muuttunut. Olen
luisumassa jonkinlaisen hyväosaiseen syrjäytymiseen. Yksinäisyyteen. Normaalin
ja epätoivoisen välillä liikkuvaan päihteidenkäyttöön, kun kotona tuntuu olevan
ehtymätön varasto kaljaa. Satojen eurojen arvoisiin lääkkeisiin ja hoitoihin, tyhjiin
päiviin, ajatuksiin, jotka eivät rakennu kokonaisiksi. Toimeentulotukeen,
asumistukeen, sairauspäivärahaan, numeroiden laskemiseen ja siihen, kun ei enää
välitä. Sähkölaskun ja puhelinlaskun väliin, pimeään kuiluun. Suljetuista
pankkikorteista maksuhäiriömerkintöihin, ahdistuneisuushäiriöstä
kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, aivokemiakoktailiin. Tasaaviin lääkkeisiin,
rauhoittaviin lääkkeisiin, aivojen sähkövirtoja kontrolloiviin lääkkeisiin.
Päivät kuluvat maailman
ulkopuolella hitaasti ja nopeasti samaan aikaan. Ei minulla ole tylsää, aivoni
ovat korjausprosessissa, joka ei anna tilaa tylsyydelle. Mutta ei minulla ole
mitään tekemistäkään. Mietin, mitä teen, miten muutuin. Keksin joka viikko
uuden tulevaisuuden, huippumallista nuoriso-ohjaajaksi, baarimikosta
kirjailijaksi. En osaa päättää, en edes tiedä, kuka olen. Suunnittelen uusia
tatuointeja, koitan miten lääkkeet ja alkoholi sointuvat yhteen, lämmitän
mökkiäni ja tuijotan tulta paukahtelevassa hiljaisuudessa. Koitan pitää
lävistykset lämpiminä, sillä ihon alle hiipivä jäinen metalli tuntuu kuolemalta.
Teen ruokaa, jos haluan, syön, kun on pakko. Olen jaksavainen, mutta en
normaali. Olen tasaisempi kuin ikinä ennen ja pelkään siksi menettäväni jotain.
Välillä olen niin väsynyt, että en nouse sängystäni. Mietin pitkinä aamuina,
mikä on minun normaalini ja onko se sama kuin muiden. Joka päivä huomaan, että
en ajattele enää samalla terävyydellä kuin ennen. Olen tyhmentynyt, joko sen
takia, että kävin lähellä psykoosia, tai sen takia, että lääkkeet ovat
typistäneet aivoni ja tunteeni kaksiulotteisiksi.
Käsitykseni voimaantumisesta on
muuttunut. Minun täytyy hakea se samalta reunalta, jolla nyt itse olen.
Tarvitsen todistusaineistoa siitä, että joku muukin elää kaoottista, vaikeaa
elämää. Soitan punkia kuulokkeista niin kovalla, että korvani soivat. Silloin likainen,
tyhjä elämäni tuntuu viimein sointuvan yhteen jonkun värin kanssa.
Ne, jotka ovat seuranneet minua
somessa, ovat saattaneet huomata, että noin 70 % ajastani käytän Huora-yhtyeen
paitaa. Olen kuunnellut bändin Hukutaan paskaan -levyn miljoona kertaa. Siellä
kehotetaan antamaan pillua ja lauletaan rahan vallasta, normaalin
määritelmistä, kaikesta, mikä on minulle nyt ajankohtaista.
Rakastan Huoran laulajaa Anni Lötjöstä.
Rakastan sitä, että riippumatta ulkonäöstä tai statuksesta hän on Suomen kuumin
nainen. Kaikessa on sittenkin kyse asenteesta. Se on lohduttanut minua, kun
paperilla lasketun pysyvästi sairaan, työttömän ja toimintakyvyttömän
olemukseni seksuaalinen markkina-arvo ja yhteiskunnallisen tuottavuuden
prosentti ovat painuneet miinukselle. Mutta maiharini, rikkinäiset
kirpparimekkoni ja tylyt ilmeeni olen saanut pitää. Kannan Huora-paitaani kuin
kunniamerkkiä. Siitä on tullut luottovaatteeni, joka käy arkeen juhlaan, ja olen
se päällä aina yhtä voimakas. Se on haltuunottoa ja asioille nauramista, se on
negatiivisen kääntämistä voimaksi. Voimaantumista siis.
Lauantaina 24.2.2018 Huora esiintyi
Turun Gongissa. Ostin toisen Huora-paidan. Joku huusi yleisössä ”Laula huora!”.
”Mun nimi on Anni. Tän yhtyeen nimi on Huora. Huuda ’laula Anni!’, niin menee
viesti paremmin perille”, Lötjönen vastasi.
Voimaannuin.
Minulla on nyt aikaa käydä kaikilla
keikoilla. Kannan käsilaukussani aina korvatulppia, sillä koskaan ei tiedä,
milloin niille päädyn. Ne rytmittävät viikkojani, muokkaavat unirytmiäni.
Arkeni muodostuu pienistä pudotuksista, pudotuksista asvaltille tai
rahattomuuteen. Jos tunnen jonkun koskettavan minua, eihän se ole paha?
Olen tuntenut hirvittävän paljon
vihaakin. Vihaa itseäni ja geenejäni kohtaan, vihaa sitä asiaa kohtaan, joka
melkein tappoi minut. Vihaa yliopistoa ja opettajia kohtaan. Vihaa
henkilökohtaisesti Juha Sipilää ja Juha Sipilän sokeaa, ahnetta Jumalaa
kohtaan, kun asumistukeani leikattiin, kun elämiseni edellytyksiä leikattiin.
Vihaan, kun en osaa enää
kirjoittaa. Teksti ei järjesty. Kirjoitan kerran viikossa jotain ja sekin
tuntuu ihan paskalta. Kognitiiviset taidot kuulemma palaavat. Ihan sama. Elämä
on mennyt saatanan vaikeaksi. Miten voisi kirjoittaa, kun edes ajatukset eivät
ole kokonaisia lauseita, ja sanat vaihtavat paikkaa keskenään, kun koitan puhua?
Mutta olen tuntenut myös rakkautta.
Ihmisiä, jotka eivät hylkää. Olen kohdannut sellaista osattomuutta, jota minun
kuplissani ei ennen ole ollut. Tuntenut muut ihmiset lähelläni, antamassa
itsestään. Tuntenut oman voimani, oman kykyni olla olemassa vahvasti.
Olisi niin helppo upota
synkkyyteen, katkeroitua ja kyynistyä maailmalle. Mutta olisi ehkä myös aika
olla naiivi, uskoa, että kaikki järjestyy.
Kuuntelen Huoraa kovemmalla, yhä
uudestaan ja uudestaan, kotona, kaupungilla, tuijottaessani bussin ikkunasta
jäisiä katupintoja ja erilaisia elämiä. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan,
kunnes osaan kaiken ulkoa, kunnes tuntuu kuin vereni olisi muuttunut
musiikiksi.
Tiedän, että minun käy hyvin,
lopulta käy hyvin. Olen maailman onnekkaita, kaiken tämän jälkeenkin. Mutta
vielä hetki minun täytyy samaistua siihen, mitä on olla yhteiskunnan kellarissa
ja muistaa, että kaikki eivät pääsee sieltä pois, eivät ikinä.
Kuvat: Eino Nurmisto
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti