Huoraa koneeseen ja eteenpäin

Voimaantuminen. Suomen kielen ärsyttävin sana, joka yhdistyy naistenlehtien mukapsykologisiin nollatiedeartikkeleihin ja huuhaa-kursseihin.

Siitä huolimatta tämä teksti käsittelee voimaantumista.

Viime aikoina voimaantuminen on ollut mielessäni. Olen jossain sellaisessa paikassa, johon naistenlehdet eivät enää yllä eikä kursseihin ole voimia.

Viime vuonna, kahdeksas päivä joulukuuta, olin TYKS:n päivystyksessä ja tutkin oman hiljaisen huoneeni ikkunaa. Sitä ei saanut auki. Vähän sen jälkeen minut lähetettiin akuuttiosastolle, jossa olin seuraavan kuukauden. Ilman sitä olisin kuollut.

Romahdukseeni asti olin ollut virallisesti pitkäaikaistyötön. Siitäkin voi jäädä sairaslomalle, sairaslomalle, joka kestää nyt koko kevään.

Elämän merkitys on muuttunut. Olen luisumassa jonkinlaisen hyväosaiseen syrjäytymiseen. Yksinäisyyteen. Normaalin ja epätoivoisen välillä liikkuvaan päihteidenkäyttöön, kun kotona tuntuu olevan ehtymätön varasto kaljaa. Satojen eurojen arvoisiin lääkkeisiin ja hoitoihin, tyhjiin päiviin, ajatuksiin, jotka eivät rakennu kokonaisiksi. Toimeentulotukeen, asumistukeen, sairauspäivärahaan, numeroiden laskemiseen ja siihen, kun ei enää välitä. Sähkölaskun ja puhelinlaskun väliin, pimeään kuiluun. Suljetuista pankkikorteista maksuhäiriömerkintöihin, ahdistuneisuushäiriöstä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, aivokemiakoktailiin. Tasaaviin lääkkeisiin, rauhoittaviin lääkkeisiin, aivojen sähkövirtoja kontrolloiviin lääkkeisiin.

Päivät kuluvat maailman ulkopuolella hitaasti ja nopeasti samaan aikaan. Ei minulla ole tylsää, aivoni ovat korjausprosessissa, joka ei anna tilaa tylsyydelle. Mutta ei minulla ole mitään tekemistäkään. Mietin, mitä teen, miten muutuin. Keksin joka viikko uuden tulevaisuuden, huippumallista nuoriso-ohjaajaksi, baarimikosta kirjailijaksi. En osaa päättää, en edes tiedä, kuka olen. Suunnittelen uusia tatuointeja, koitan miten lääkkeet ja alkoholi sointuvat yhteen, lämmitän mökkiäni ja tuijotan tulta paukahtelevassa hiljaisuudessa. Koitan pitää lävistykset lämpiminä, sillä ihon alle hiipivä jäinen metalli tuntuu kuolemalta. Teen ruokaa, jos haluan, syön, kun on pakko. Olen jaksavainen, mutta en normaali. Olen tasaisempi kuin ikinä ennen ja pelkään siksi menettäväni jotain. Välillä olen niin väsynyt, että en nouse sängystäni. Mietin pitkinä aamuina, mikä on minun normaalini ja onko se sama kuin muiden. Joka päivä huomaan, että en ajattele enää samalla terävyydellä kuin ennen. Olen tyhmentynyt, joko sen takia, että kävin lähellä psykoosia, tai sen takia, että lääkkeet ovat typistäneet aivoni ja tunteeni kaksiulotteisiksi.

Käsitykseni voimaantumisesta on muuttunut. Minun täytyy hakea se samalta reunalta, jolla nyt itse olen. Tarvitsen todistusaineistoa siitä, että joku muukin elää kaoottista, vaikeaa elämää. Soitan punkia kuulokkeista niin kovalla, että korvani soivat. Silloin likainen, tyhjä elämäni tuntuu viimein sointuvan yhteen jonkun värin kanssa.

Ne, jotka ovat seuranneet minua somessa, ovat saattaneet huomata, että noin 70 % ajastani käytän Huora-yhtyeen paitaa. Olen kuunnellut bändin Hukutaan paskaan -levyn miljoona kertaa. Siellä kehotetaan antamaan pillua ja lauletaan rahan vallasta, normaalin määritelmistä, kaikesta, mikä on minulle nyt ajankohtaista.

Rakastan Huoran laulajaa Anni Lötjöstä. Rakastan sitä, että riippumatta ulkonäöstä tai statuksesta hän on Suomen kuumin nainen. Kaikessa on sittenkin kyse asenteesta. Se on lohduttanut minua, kun paperilla lasketun pysyvästi sairaan, työttömän ja toimintakyvyttömän olemukseni seksuaalinen markkina-arvo ja yhteiskunnallisen tuottavuuden prosentti ovat painuneet miinukselle. Mutta maiharini, rikkinäiset kirpparimekkoni ja tylyt ilmeeni olen saanut pitää. Kannan Huora-paitaani kuin kunniamerkkiä. Siitä on tullut luottovaatteeni, joka käy arkeen juhlaan, ja olen se päällä aina yhtä voimakas. Se on haltuunottoa ja asioille nauramista, se on negatiivisen kääntämistä voimaksi. Voimaantumista siis.

Lauantaina 24.2.2018 Huora esiintyi Turun Gongissa. Ostin toisen Huora-paidan. Joku huusi yleisössä ”Laula huora!”. ”Mun nimi on Anni. Tän yhtyeen nimi on Huora. Huuda ’laula Anni!’, niin menee viesti paremmin perille”, Lötjönen vastasi.

Voimaannuin.

Minulla on nyt aikaa käydä kaikilla keikoilla. Kannan käsilaukussani aina korvatulppia, sillä koskaan ei tiedä, milloin niille päädyn. Ne rytmittävät viikkojani, muokkaavat unirytmiäni. Arkeni muodostuu pienistä pudotuksista, pudotuksista asvaltille tai rahattomuuteen. Jos tunnen jonkun koskettavan minua, eihän se ole paha?

Olen tuntenut hirvittävän paljon vihaakin. Vihaa itseäni ja geenejäni kohtaan, vihaa sitä asiaa kohtaan, joka melkein tappoi minut. Vihaa yliopistoa ja opettajia kohtaan. Vihaa henkilökohtaisesti Juha Sipilää ja Juha Sipilän sokeaa, ahnetta Jumalaa kohtaan, kun asumistukeani leikattiin, kun elämiseni edellytyksiä leikattiin.

Vihaan, kun en osaa enää kirjoittaa. Teksti ei järjesty. Kirjoitan kerran viikossa jotain ja sekin tuntuu ihan paskalta. Kognitiiviset taidot kuulemma palaavat. Ihan sama. Elämä on mennyt saatanan vaikeaksi. Miten voisi kirjoittaa, kun edes ajatukset eivät ole kokonaisia lauseita, ja sanat vaihtavat paikkaa keskenään, kun koitan puhua?

Mutta olen tuntenut myös rakkautta. Ihmisiä, jotka eivät hylkää. Olen kohdannut sellaista osattomuutta, jota minun kuplissani ei ennen ole ollut. Tuntenut muut ihmiset lähelläni, antamassa itsestään. Tuntenut oman voimani, oman kykyni olla olemassa vahvasti.

Olisi niin helppo upota synkkyyteen, katkeroitua ja kyynistyä maailmalle. Mutta olisi ehkä myös aika olla naiivi, uskoa, että kaikki järjestyy.

Kuuntelen Huoraa kovemmalla, yhä uudestaan ja uudestaan, kotona, kaupungilla, tuijottaessani bussin ikkunasta jäisiä katupintoja ja erilaisia elämiä. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, kunnes osaan kaiken ulkoa, kunnes tuntuu kuin vereni olisi muuttunut musiikiksi.

Tiedän, että minun käy hyvin, lopulta käy hyvin. Olen maailman onnekkaita, kaiken tämän jälkeenkin. Mutta vielä hetki minun täytyy samaistua siihen, mitä on olla yhteiskunnan kellarissa ja muistaa, että kaikki eivät pääsee sieltä pois, eivät ikinä.

Kuvat: Eino Nurmisto

V-Day eli oma vaginamonologini

Lauantaina 10.2.2018 vietettiin kansainvälistä V-Day:ta. Päivän tarkoitus on kiinnittää huomiota tyttöihin ja naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. V-Day:na muun muassa kerätään rahaa hyväntekeväisyyteen esittämällä kuuluisaa Eve Enslerin kirjoittamaa Vaginamonologeja-näytelmää ympäri maailman.

Myös Turussa Jo-Jo teatterissa esitettiin Vaginamonologit, jota olin tietenkin katsomassa. Vaginamonologit lähestyvät aihetta, eli siis pimppiä, monesta suunnasta. Monologeissa on heräävän seksuaalisuuden epävarmuutta, kasvua ja rakkautta mutta myös väkivaltaa, ahdistelua ja ympärileikkauksia. Näytelmä on kertomuksia siitä, kuinka tutustua itseen ja kuinka vaikeaa se välillä on. Teoksen viesti on kuitenkin vapautta: meidän jokaisen vaginallisen olennon pitäisi ottaa oma vaginamme, oma nautintomme haltuumme. Oma pimppi on oma asia.

Toisena teemana Vaginamonologeissa on herätellä katsojaa ajattelemaan, mitä juuri hänen vaginansa haluaa, millainen elin se on ja mikä on oma suhde sen toimintoihin. Mitä vaginani sanoisi, jos puhuisi? Mitä se toivoisi?

En usko, että vaginallani on valittamista suhteeni. Kutsun sitä useimmiten pimpiksi tai pilluksi, sillä nämä termit sisältävät myös vulvan (vagina tarkoittaa vain emätintä). Osaan jo nauraa, jos joku väittää, että klitoris on turha elin ja naisen orgasmi evoluution jäänne. On tärkeää huomata, että kun minä puhun vaginastani, sillä ei ole mitään tekemistä peniksen kanssa. Minun vaginani on olemassa itsenäisenä, ilman minkäänlaista suhdetta yhteenkään penikseen.

En häpeile sitä, että minulla pillu. Sitä on haukuttu, koskettu ilman lupaa, käsitelty väärin ja osaamattomasti, se on ollut arka ja kaivannut apua. Sitä on ronkittu yöllä päivystyksessä ja siihen on sattunut enemmän kuin minnekään muualle ikinä. Mutta se on osa minua, osa seksuaalisuuttani. Minä nautin siitä niin kuin haluan, pidän siitä miltä se näyttää, tuoksuu ja maistuu. Toisinaan haluan tuntea jotain vaginassani sisällä, toisinaan haluan kosketuksia sen ulkopuolelle. Aika usein ennen näitä asioita tarvitsen jotain muuta, sitä mitä kutsumme maailman epäseksikkäimmällä termillä esileikiksi. Ilman sitä vaginani ei ole auki, ei liukas eikä pehmeä. Se ei ole tyytyväinen.

Minulla on täysi oikeus omaan pilluuni, minä tiedän parhaiten, mitä se haluaa. Minulla on oikeus täyttää sen toiveita, tyydyttyä, tehdä itseni onnelliseksi tekemällä pilluni onnelliseksi.

Ei kuitenkaan tarvitse kuin seurata hetki keskustelua sosiaalisessa mediassa ja käy jo selväksi, että seksuaalisuuttaan ja pillunsa parasta ajatteleva ihminen on kuin jokin tarttuva tauti. Sellainen, joka halutaan sulkea yhteisön ulkopuolelle. Pillun käyttöön liittyy naurettavia sääntöjä ja rajoituksia, joita ei koskaan vaadittaisi penikseltä.

Esimerkiksi pillun pitää olla innie, sillä outiet ovat jotenkin väärin (voit googlata, minäkin googlasin, mutta NSFW). Pillu on pelottava katsoa, liian elimellinen. Jos pillua käyttää liikaa tai väärällä tavalla, ei ole enää vaimomatskua. Kuvia siitä ei saa lähettää kenellekään paitsi just sille tyypille, joka pyytää. Mutta jos lähettää, ei se sama tyyppi puhu enää ikinä, koska ilmeisesti suttuinen etukameraräpsy on ihan sama asia kuin seksi ja silloin vastapuoli on saanut kaiken haluamansa tyydytyksen. Pillua ei pidä antaa kenellekään, koska järvi kuluu soutamalla, mutta jos ei anna, on huora. Jos harrastaa irtosuhteita, vagina ei ole enää vagina, vaan mälliämpäri. Jos on harrastanut seksiä liian monen kanssa, on helppo ja tyhmä. Jos liian harvan kanssa, on kylmäkiskoinen ja hankala.

Yhä edelleen siis kontrolloimme koko vaginallista ihmisryhmää uskottelemalla, että ensinnäkin pimpin hallitseminen tarkoittaa sitä, että ei nauti estottomasti seksistä, ja toisekseen väittämällä, että ne, joille pimppi tuottaa iloa, eivät ole enää ihmisinä arvokkaita. Mihin tarvitaan Perussuomalaisia, kun kansamme yllättävän nuoret moraalinvartijat ovat perineet käsityksensä suoraan kirkkoisiltä!

Haluaisin nyt kaikille kuitenkin kertoa, että minun huomattavasti yhtäkään penistä puhtaampi vaginani ei edes täynnä spermaa ole ämpäri.

Pilluni on elin, vieläpä kaunis sellainen. Oma häviö, jos sitä ei kestä katsoa. Pilluja on erilaisia, vähän niin kuin on hiuksia, silmiä ja varsinkin peniksiä.

Lähetän kuvia, jos haluan ja jos toinen niitä haluaa. Toistaiseksi se ei ole yhtäkään suhdetta lopettanut.

Minun vaginani ei ole mikään lahja, jonka antaisin kellekään, vaan ihan vain kahdenvälisen sopimuksen yksi osa.

Olen usein sekä kylmäkiskoinen että vaikea, monissa asioissa tyhmä ja toisissa hyvin helppo. Nämä asiat eivät liity vaginaani tai seksielämääni.

Tavoitelistallani vaimoksi ryhtyminen on noin sijalla 78. Iloinen seksi on sijalla 2. Vaimomatskusta puhuvan pojanklopin miellyttäminen ei ole listallani ollenkaan.

Minä ja pimppini jatkamme siis näin, kohti kaikkia nautintoja ja iloja.

Iloisia vaginapäiviä kaikille!