(Pahoittelut, että tässä kirjoituksessa määrittelen itselleni etäisiä ja jopa tuntemattomia ihmisiä tytöiksi ja pojiksi. Koittakaa kestää!
Miten määritellään ydinmuistot? Minä uskon, että tässä on yksi ydinmuistoni, hetki, joka jäi pysyvästi osaksi minua:
Olen ala-asteikäinen, ehkä kahdeksanvuotias. Olen pyöräilemässä koulusta kotiin, kun samoilla suunnilla asuvat pojat Aku ja Tero kysyvät, voisinko pyöräillä heidän edellään alamäkeen. Minä pyöräilen niin lujaa kuin ikinä pystyn. Minä tiedän, että se on minun paikkani näyttää, että olen yhtä vahva, yhtä nopea ja yhtä kyvykäs kuin nuo pojat. Mäennotkossa pysähdyn, pojat tulevat perässäni. He eivät olleet saaneet minua kiinni. Olen onnellinen, olen hyväksytty, olen yksi pojista.
Olin aina poikatyttö. Tappelin ja leikin poikien kanssa lapsena. Minulla oli toki ystävinä myös tyttöjä, mutta identiteettini oli poikatytön. Luin ja rakastin Tiina-kirjoja, vähän vanhempana suosikkejani olivat Mirkka-kirjojen Masa ja Sara-kirjojen Sara. Kovat mimmit.
Suhteeni omaan poikatyttöyteeni kriisiytyi, kun siirryimme yläasteelle. Ennen koulun alkua saimme täytettäväksi lomakkeen, jossa sai toivoa samalle luokalle kavereitaan. Minä olisin halunnut toivoa niitä poikia, mutta koska se olisi voitu tulkita niin, että olen ihastunut johonkin heistä, en toivonut. Ihastumisesta kiinnijääminen oli pahinta, mitä saatoin kuvitella. Lopputuloksena meidän 11 hengen ala-asteluokkamme jaettiin jossain kouluhallinnon järjettömässä oikussa kahdelle luokalle. Pojat toiselle, tytöt toiselle.
Kuuntelin Maija Vilkkumaan Prinsessa Jäätä ja pidin sitä ohjenuorana, en nähnyt tarinan traagisuutta. Samaan aikaan heräilevä murrosikä sai kyllä ihastumaan poikiin jatkuvasti. Kahdeksannella luokalla koulussa pelattiin pullonpyöritystä. Rinnakkaisluokkainen kysyi minulta, onko minulla poikaystävää. Koko kysymys oli mielestäni absurdi ja naurettava. Prinsessa Jäällä ei ollut poikaystävää.
Lukiossa pääsin näyttämään todelliset karvani. Hain ja pääsin Kupittaan lukion informaatioteknologian ja median linjalle. Ensimmäisinä päivinä kävi selväksi, että olen löytänyt paikkana. Kolmenkymmenen oppilaan luokastamme 4 oppilasta oli tyttöjä. Lisäksi lähes kaikki olivat olleet jollain tavalla päähänpotkittuja tai kiusattuja yläasteillaan. Löysimme valtavan voiman toisistamme.
Minä löysin myös toisen valtavan voiman: oman seksuaalisuuteni. Lähes ainoana tyttönä olin kruununjalokivi, jota suojeltiin ja ihailtiin. Minä ja pari muuta tyttöä olimme todella erityisiä. Eikä saa käsittää väärin. Pidin ja pidän näistä ihmisistä ihan valtavasti edelleen. Solmin todella lämpimiä ja kestäviä ihmissuhteita noina vuosina. Olin elementissäni, kun sain kilpailla arvosanoista poikien kanssa. En halunnut olla kympin tyttö, vaan kaikista kaikkein paras.
Aika nopeasti selvisi, että en voinut mitenkään olla kaikkein paras. Luokkalaisemme olivat todella lahjakkaita monissa asioissa: joku soitti pianoa kuin enkeli, joku oli matemaattinen nero ja jonkun kielipää lyömätön. Keksin kuitenkin oman lokeroni. Olin kaikkein paras kirjoittamaan. Huomaan olevani tämän muiston edessä hämmentynyt edelleen aika ajoin. Jos jokin olisi naksahtanut silloin toiseen suuntaan, en ehkä olisi kirjoittaja. Ehkä.
Ilmiölle, jota toteutin koko sydämestäni, on nimikin. Olin pick me girl. Erilainen tyttö. Yksi jätkistä. Olin se, joka oli pojan paras ystävä ja salaisesti paljon coolimpi kuin kyseisen pojan tyttöystävä. Poljin muita tyttöjä alaspäin kaikin voimin. Pahinta, mitä tiesin, olikin olla vain tyttöystävä. Hihittelevä, kynsiä lakkaava bimbo, joka hermostui pienestä. Itse en hermostunut mistään koskaan. Se ei olisi ollut cool.
Shokkihoitona noille vuosille päädyin opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta, jossa puolestaan tyttöjä oli ehdoton enemmistö. Ensimmäiset viikot lähettelin ystävilleni epätoivoisia viestejä: en kestä näitä tyttöjen juttuja. Minua oksetti ja hämmensi, en tiennyt enää paikkaani. Tuntui kuin koko se sosiaalinen peli, jota olin siihenastisen elämäni pelannut, olisi kokonaan kadonnut.
No, aikaa myöten totuin tietenkin. Sain jälleen ihania ystäviä. Opin naisvihasta vähitellen. Opin, että se, että joku on tosi tyttömäinen tai tosi poikamainen tai tosi mitä vain, ei ole minulta pois. Muut naiset eivät ole vihollisiani ja ihmissuhteeni eivät ole peli. Opin näyttämään ja kertomaan ihastukseni (vaikka pitkään se oli kyllä kieltämättä todella vaikeaa).
En tietenkään ole vieläkään kaikista asenteista vapaa. Yritän kuitenkin olla monimutkainen kokonaisuus erilaisia piirteitä ja muistoja. Mikä tärkeämpää, yritän ymmärtää, että muutkin ovat. En ole aikoihin ollut enää Prinsessa Jää, vaan haluan olla lämmin ja pehmoinen. Pidän kaikkien sukupuolten edustajista, jos he ovat kivoja. Moni asia menneisyydessäni hävettää, mutta yritän olla ymmärtäväinen. Masentunut, kiusattu, herkkä ja yksinäinen tyttö yritti vain selviytyä eikä tiennyt sille muuta keinoa.
Pick me girl -ilmiöstä puhutaan nykyään aika paljon ja hyvä niin. Hesari julkaisi juuri aiheesta artikkelin, jota en tosin päässyt lukemaan. Muistan joskus nuorempana naureskelleeni, kun kysyttiin, että luitko lapsena mieluummin Pientä runotyttöä vai Tiinaa. Mikä surkea tytönheitukka lukisi mieluummin Pientä runotyttöä! Ehkä on aika tunnustaa, että kyllä minäkin sen olen lukenut. Ja nauttinut siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti