Leikkaan luottokortin ennen kuin ehdin käyttää sitä. Pesen hiukset joka kolmas päivä, saunassa, vaikka meidän kellarisaunamme on aivan liian kuuma ja lattia siellä jääkylmä. Nykyään, kun tukka on jo aika pitkä, revin takkuja auki suihkussa ja vesi kuljettaa irtohiuksia iholta viemäriin.
Sain lahjaksi Polaroid-kameran. Otin kuvan Juhanista soittamassa kitaraa. Ikkunasta näkyy talvi. Hän on rakas.
Alan kyllästyä käymään joka viikko keikoilla, usein samoissa baareissa. Eihän minun olisikaan pakko mennä, mutta en halua myöskään olla yksin kotona. Silloin aina aika tuntuu kulkevan tahmeasti ja menen sänkyyn yhdeksältä valvoakseni yhteentoista selaten Tiktokia. En osaa tehdä mitään, kun olen yksin.
Söin tänään unelmamunkin ja samalla hautasin uudenvuodenlupaukseni pitää ruokapäiväkirjaa. Yritän olla aktiivisempi, edes käydä ulkona joka päivä. Juhani sanoo, ettei ei ole mikään ihme, että voin huonosti, kun voi kulua päiväkausia niin, että liikun vain sohvalta keittiöön ja makuuhuoneeseen enkä edelleenkään tee mitään.
Voin huonosti myös uuden lääkkeen takia, niin, viides pilleri päivässä. Oksentelen aamuisin ja joskus pyörryttää niin, että täytyy käydä makuulle. Kahvi maistuu pahalta, oli siinä mitä tahansa maitoa ja varsinkin, jos maitoa ei ole. Vähän auttoi, kun siirsin lääkkeenoton iltaan. Silloin makaan sängyssä ja tunnen, miten maailma pyörii, mutta voin sulkea silmät ja yrittää nukahtaa sen sijaan, että pitäisi tehdä aktiivisesti päivän toimia kuten laittaa ruokaa tai pestä pyykkiä (jota ei muuten voi pestä nyt, kun pesukoneemme on rikki).
Katsomme arki-iltaisin elokuvia tai pelaamme korttia. Meikkaan enää harvoin, mutta se ei ole mikään voimaantumisasia, vaan puhdasta laiskuutta. Alan keski-ikäistyä, mutta se tuntuu hyvältä. Puhelinta pitää ladata monta kertaa päivässä ja tarvitsisin uuden tietokoneen. Arkisia huolia tai ehkä vain asioita.
Haluaisin ottaa lisää kuvia uudella kamerallani, huolettomasti, miettimättä. Ostin juuttitaulun, johon kuvat voi kiinnittää nastoilla. Laitoin Polaroidien joukkoon Mian ja Mikan häiden kiitoskortin. Haluan luoda kollaasin elämäni ihmisistä, ja myös Juhanin elämän ihmisistä. Tai ehkä meidän elämämme, jaamme jo jossain määrin ihmisetkin.
Joskus selaan hääpukuja. Rakastin erityisesti yhtä, jossa oli syvään uurrettu kaula-aukko ja ohuet olkaimet. Mekko oli satiinia tai jotain sellaista laskeutuvaa materiaalia. Kuvassa oli plus-kokoinen malli, jolla ei ollut rintaliivejä ja hänen rintansa lepäsivät raskaina, pyöreinä ja kauniina mekon ohuen kankaan alla. Ostin kuitenkin toisen.
Tilasin verkkokaupasta myös lyhyttäkin lyhyemmän mustan samettimekon. Sivuilla oli video mallista, joka pyörähteli mekko päällä ja hänen takapuolensa peittyi juuri ja juuri. Hänellä oli päällään verkkosukkahousut ja hänen tyylinsä oli juuri samanlainen kuin minulla 20 vuotta sitten. Kiersinkö jonkun kehän loppuun?
En enää osta vaatteita netistä, jollen näe kuvaa vaatteesta itseni kokoisen ihmisen päällä. En näytä samalta kuin 55-kiloiset mallit ja siksi vaatekaan ei näytä samalta päälläni. Se on tosi ok, mutta tällaisen linjauksen olen tehnyt.
Pian menemme Helsinkiin häämessuille. Se tuntuu naurettavalta ja tarpeettomalta, mutta kaipasimme kai molemmat syytä käydä siellä, näkemässä ihmisiä ja syömässä hyvin, vaikka aika hyvin syömme Turussakin. Ihmisiä tulee nähtyä nykyään valitettavan harvoin. Olen melkein aina tavoitettavissa, jos joku muukin kaipaa seuraa.
Yritän puhua joka päivä enemmän kauniisti kuin rumasti.
