Juna viiltää läpi Suomen, läpi Varsinais-Suomen vihreiden,
väreilevien viljapeltojen, Keski-Suomen peilityynten järvien ja saapuu lopulta
Lappiin, joka on tummanvihreää metsää ja punaista suota. Olen samaan aikaan
unessa ja hereillä, mutta näen silti kaiken, kun juna koittaa voittaa
auringonlaskun. Matkalla Rovaniemeltä Sodankylään porot pysäyttävät bussin.
Jäämerentiellä on nimensä mukaisesti kylmää. Sodankylä on pieni ja matala. Siellä on maailman pohjoisin Lidl, vanha puukirkko, Alko ja Helluntaiseurakunta. Kaikkien Sodankylän kirpputorien kaikki villapaidat menevät ensimmäisinä päivinä. Ikuinen talvi puhaltaa pohjoisesta. Viikon aikana lämpötila kuitenkin nousee 20 astetta. Ainut paikka saada ruokaa iltayhdeksän jälkeen on grilli. Se on kaupunkilaisen välillä vaikea muistaa. Olen täällä nyt neljättä kertaa.
Lapin aurinko on täysin erilainen kuin etelän kalpea neulansilmä. Se loimuaa täällä oranssina ja valtavana, mutta ei yhtä kuumana. Olen kokenut auringon vain tähän aikaan vuodesta, kun se paistaa läpi yön kirkkaasti ja pysäyttää sisäisen kellon.
Kitisenrannan koulu on kaiken keskipiste. Siellä me nukumme, syömme ja elämme. Juhlasali on nostettu täyteen tuoleja ja pihalle on kasattu kaksi sirkustelttaa. Ne ovat sinisiä ja punaisia ja pilvipeitteen alla vähän valjuja. Mutta kun astuu sisälle isoon telttaan, se on valtava, tähdin koristeltu halli, jonka liepeistä tuuli pääsee sisään ja saa valkokankaan väreilemään.
Aika nopeasti todellisuus muuttuu uneksi. Ruokalassa on tarjolla vain keittoja. Ainoa oma tila on luokkahuoneen nurkkaan asetettu kapea retkipatja ja sen päällä makuupussi. Luokkamme on pieni, vain 13 henkeä ja niiden 13 uniseen tuhinaan on rauhallista nukahtaa. Täällä sanotaan mie ja sie.
Minulla
on kuusi vuoroa pubiteltassa. Olen laittanut päälleni kaikki vaatteet, jotka ovat
mukanani. Ojentelen asiakkaille Kukkoja ja kutsun heitä etunimillä. Olen
onnellinen, että pitkästä aikaa voin kokea itseni hyödylliseksi enkä sairaaksi.
Sää
vaihtuu liian nopeasti. Sateesta helteeseen, myrskystä hiljaiseen tyyneyteen.
Aamulla voi olla pakkasta, päivällä hellettä. Lappi on julma ihmisille.
Elokuvat
on pääosa ja sivuosa samaan aikaan. Näen niitä 13. Elokuvat ovat liima, mutta
ei se, mitä liimataan. Jaan jonkun kanssa viinipullon ja aamuviiden näytöksen.
Jallupullo kiertää kädestä käteen. Yhteinen jännitys staffijonossa, kun
yritetään päästä sisään mykkäfilmiin tai karaokenäytökseen. Hymyt, joita ei voi
piilotella, kun asiakkaaksi tulee Kristiina Halkola.
Reflektoin
jatkuvasti itseäni. Sanotaan, että on mentävä kauas nähdäkseen lähelle, enkä
halua sanoa, että se on totta. Olen enemmän läsnä itsessäni. Laiturilla
katsomassa pilviä, Lapinsuun pehmeässä penkissä nuokkumassa ja puhumassa
ihmisille kevyesti kuin olisin tuntenut heidät aina. En muutu, mutta näen
muutoksen.
Kun
on ollut täällä töissä, ei koskaan voi tulla asiakkaana. Kaikki on värittynyt
yhteisöllisyydellä, jota en ole missään muualla kokenut. Kaikki tietävät, miltä
tuoksuvat koulun käytävät, miten purku pakottaa hauiksia ja kuinka epämukavat
ison teltan lehterit ovat. Kaikki muistavat Rooperanten ja Midnight Moonin.
Sen, kuinka kaikkialle on lyhyt matka ja kaikkialle on pitkä matka. Sen, miltä
tuntuu rakastaa tätä paikkaa enemmän kuin mitään muuta.
Hyvästit
aamuseitsemältä. Kukaan ei ole nukkunut. Taas vuosi, enää vuosi.
Kotimatkalla
en halua nähdä, miten maisemat tylsistyvät. Nukun, kun ihmiset jäävät pois
Kemissä ja nousevat kyytiin Kempeleellä. Eväänä on jogurtti ja munkki,
neljätoista tuntia kotiin, enää neljätoista tuntia toista todellisuutta.
Nämä
sanat ovat riittämättömät. Olen tatuoinut itseeni tunturikukkia. Niin tärkeää
tämä kaikki on. Sodankylä, ikuisesti.
