Häpeä

Häpeä istuu pääni päällä ja nauraa. Se nauraa sitä, että sain tänään neljäsataa viisikymmentä euroa, joista käytin neljäsataa heti myöhässä olleisiin laskuihin ja viisikymppiä festarilippuun. Se nauraa, kun en ole taaskaan siivonnut ja keittiön lavuaari on jossain oranssissa mömmössä, joka tarttui siihen viikko sitten intialaisen noutoruoan pakkauksista. Sitä se nauraa erityisesti, kun Wolttaan ruokaa keskustasta joka sunnuntai.

Sitten sekin, että olen niin astmainen, että en pysty kävelemään enää ulkona ja yskin itseäni vessanpöntön päällä niin pitkään, että oksennan paksua limaa ja kahvia. Sairaus, jota en ole koskaan myöntänyt itselleni, vaikka tarvitsen kerran vuodessa vahvoja kortisoneja taltuttamaan keuhkojani vaivaavan tulehduksen.

Se, kun olen hakenut ensimmäistä kertaa töitä yli kahteen vuoteen ja pelkään kuollakseni, että vaikka saisinkin jotain, en enää osaa mitään. Pelkään taantuneeni, en enää muista oikeinkirjoitussääntöjä.

Häpeän sitä keskeneräistä käsikirjoitusta, johon en ole taas koskenut moneen kuukauteen, koska se on niin sekava ja paska eikä siitä koskaan tule kirjaa. Häpeän, että en enää kirjoita eikä se edes haittaa. Häpeän tätä elämäni suurinta epäonnistumista niin paljon, että en pysty käsittelemään asiaa mitenkään. Se vain sattuu niin, että ilmat lähtevät pihalle.

Olen niin väsynyt häpeämään. Eilen meillä kävi neljä insinööriä tutkimassa yläkerran ilman rakennuslupaa aikoinaan rakennettua vessaa. He katselivat ympärilleen ja minä olin kipeän tietoinen, että en ollut pedannut sänkyä ja eteisessä oli edelleen Albanian matkalta jäänyt matkalaukku. Pyykit sentään olin jaksanut kerätä ja piilottaa viinipullot.

En halua nähdä vanhoja tuttuja, pelkään kuollakseni, että he kysyvät, mitä teen nykyään. Olen vakiinnuttanut uusille tuttaville vastaukseksi ”tällä hetkellä en mitään, mutta olen elokuva-alalla”. Jotenkin se elokuva-ala kuulostaa niin hohdokkaalta, että häivyttää lauseen alkuosan.

Häpeän kaksisuuntaistani, vaikka puhun siitä paljon. Mutta jos porukassa tulee puheeksi mielenterveysongelmat, olen ihan hiljaa, niin hiljaa kuin osaan vain olla. En halua kertoa, enkä tiedä edes miksi. Muut puhuvat suu vaahdossa ja minä nyökkäilen, niin juu en osaa edes kuvitella, miten rajua tuo on, joo kamalalta kuulostaa, onpas kurja juttu. Piilotan viiltelyarvet ja psykoosilääkkeet.

Häpeän nykyään vatsaani ja naamaani. En halua enää ottaa kuvia itsestäni, vaikka ennen se oli rakas harrastus. Eikä se johdu pelkästään vanhentumisesta tai tästä maailman harmaudesta, ei lihomisesta eikä löystymisestä. Se johtuu jostain, joka kumpuaa syvältä sydämestäni. Häpeästä. Juon joka kerta baarissa kaljaa, olen aina tuoppi kädessäni, ettei kukaan vaan tule kysymään, olenko raskaana. Sitä häpeää, sen asian niin monia puolia, en kestäisi.

Häpeän musiikki- ja elokuvamakuani. Häpeän sitä, miten paljon nukun. Häpeän, että olen liikaa puhelimella ja luen liian vähän kirjoja. Häpeän sitä, että rakastan sekä sipsejä että karkkeja. Häpeän salilla ja häpeän, kun kävelen kadulla ja hengästyn.

Häpeän niin paljon, etten oikein enää ajattele muuta.