Viime viikolla alkoi Jenny+-ohjelma. Ensimmäisessä jaksossa Vaakakapinan
aloittanut Jenny Lehtinen pohtii yhdessä Saara Sarvaksen kanssa kehovihaa.
Aihetta, josta varmaan kaikilla on kokemuksia. Minullakin, aika paljon.
Noin kaksi vuotta sitten kuljin kaupungilla ystäväni kanssa,
hypistelin erilaisia vaatteita, vietin sellaista mukavaa toimetonta
kaupunkipäivää, joita usein työttömät ja opiskelijat voivat viettää. Tartuin
johonkin jo unohtuneeseen vaateriepuun ja totesin sen kauniiksi, mutta
itselleni pieneksi. ”Sä voisit ostaa sen motivaatiovaatteeksi”, sanoi ystäväni.
Lopetin kaksi vuotta sitten Tinderin käytön, sillä vaikka
kukaan ei sanonutkaan mitään, koin toistuvasti olevani valtava pettymys
tavatessa ja huijaavani ihmisiä liian hyvillä kuvilla. Olen monta kertaa
meinannut lähteä karkuun, kun olen kohdannut vahingossa jonkun heilani kanssa
hänen tuttujaan. Ettei minua tarvitsisi hävetä tai selitellä.
Olen kuunnellut, kun yhden entisen heilan ystävä humalassa
huutaa minulle täyttä kurkkua, miten olen ruma, ala-arvoinen ja aivan liian
lihava nainen sille heilalleni.
En ole uskaltanut kokeilla eri liikuntalajeja, sillä
pelkään, että en sovi joukkoon. Että minulle nauretaan, että olen kömpelö ja
satutan itseni tai muuten vain mokaan täydellisesti. Että pohjakuntoni on liian
alhainen ja lähtöpainoni taas liian korkea. Toisaalta olen kokenut lamauttavaa
paniikkia ja minäkuvan pirstoutumista, jos olenkin jostain syystä laihtunut
merkittävästi.
Olen itkenyt sovituskopeissa, kun se isoinkaan koko ei mahdu
päälleni. Olen eri tilanteissa kokenut olevani liikaa, liian pursuileva joka
suuntaan. Olen hävennyt reisiäni, rintojani, sääriäni, pyllyäni, vatsaani ja
kasvojani. Olen hävennyt niitä riippumatta siitä, mikä painoni ollut.
Itseni kanssa oleminen on ollut työtä, jota olen opetellut
tekemään. Itseään ei tarvitse rakastaa, mutta minä olen halunnut sitä yrittää.
Elämän mittaisen laihduttamisen lopetin jo noin viisi
vuotta. Terveydenhuollon ammattilainen kehotti minua lopettamaan ja se on yksi
viisaimmista neuvoista, jonka olen kuullut. Se kohensi heti elämänlaatua. En
silti osannut sille motivaatiovaatteesta puhuneelle sanoa, että en aio enää
koskaan laihduttaa. Oli lamauttavaa, että hän piti sitä niin itsestään selvänä.
Velvollisuutena.
Jo aika kauan sitten päätin, että en sano itsestäni rumia
asioita. En koskaan hauku itseäni. En kerjätäkseni kehuja, en missään
masentuneessa olotilassa enkä miellyttääkseni ketään toista. En vain sano. Aina
en onnistu siinä, mutta ainakin yritän.
Olen ottanut tavaksi seurata mediassa erilaisia
kehopositiivisuustyyppejä. Niitä, jotka laittavat Instagramiin kuvia
raskausarvista ja selluliitista. Niitä, jotka ovat supermalleja, vaikka heillä
olisikin vatsa ja perse. Heitä, joilta puuttuu raajoja tai kyky kävellä, mutta
ovat silti upeita. Ne luovat minulle uskoa siitä, että kauneutta on
monenlaista.
Olen päättänyt vaientaa sen refleksin, että huudahdan aina
itsestäni kuvan nähdessäni, että ”ai kauhee!”. Sen sijaan sanon jotain hyvää.
Jos en itsestäni, niin edes sitten valaistuksesta. Olen hakeutunut valokuviin.
Olen opetellut näkemään painon lisäksi jotain muuta. Kuka välittää
kaksoisleuasta, jos näytän kuvassa muuten onnellisemmalta kuin ikinä?
Ehkä tärkeimpänä kuitenkin olen opetellut näkemään, miten
vähän lopulta ulkonäkö vaikuttaa siihen, kenestä pidetään ja kuka on
onnellinen. Että valitsemme lähellemme ihmiset aivan eri syistä. Meitä
kiinnostavat äänenpainot ja tuoksut, katseet ja puheet, tapa tanssia tai
kävellä, hymy, nauru tai kulmien kurtistus. Toivoisin jokaiselle rohkeutta olla
oma itsensä, mutta myös rohkeutta pitää juuri niistä, joista pitää, kulttuurin
epätodellisista kriteereistä välittämättä.
Kuvat: Tuomas Marttila
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti