Kun katsekin voi olla ahdistelua

TW: seksuaalinen ahdistelu

Olen nähnyt #metoo-kampanjaan liittyen aika paljon jopa ärsyyntyneitä kommentteja siitä, miten muka niinkin pienet asiat kuin katsominen tai treffeille pyytäminen voivat muka olla häirintää.

Haluan jakaa ehdottomasti pelottavimman ahdistelukokemuksen, mitä minulla on koskaan ollut. Siihen ei liittynyt koskemista, ei sanoja enkä ollut koskaan edes samassa huoneessa ahdistelijani kanssa. Se oli vain katsomista.

Vuosia sitten tulin kotiin juhlista aamuyöllä. Riisuin pois mekon ja valmistin itselleni ruokaa. Oli pimeää, joten minulla oli kaikki valot päällä ja touhusin pitkään. Yhtäkkiä katsoin ikkunasta ulos ja näin silmälasien välähtävän noin metrin päässä ikkunasta. Naapurini katsoi suoraan sisään. Asuin neljännessä kerroksessa.

Olin ennenkin kiinnittänyt kyseiseen naapuriin huomiota. Hän tuli usein parvekkeelleen, kun vietin aikaa ystävieni kanssa omallani. Hän ei tervehtinyt minua rappukäytävässä, mutta tiesin, että hän kuuntelee keskustelujani. En pitänyt siitä, mutta en jaksanut sen myöskään antaa vaivata minua. Talossamme oli koko talon pituiset parvekkeet, jotka olivat väliseinillä erotettu toisistaan. Tuon seinän takaa hän kurkotteli ja katsoi sisään asuntooni.

Jähmetyin. Olin ensisijaisesti huolissani siitä, että oliko hän huomannut, että minä huomasin. Asuin yksiössä, joten lukuun ottamatta vessaa, vaatehuonetta ja keittonurkkauksen perimmäistä reunaa, hän näki paikaltaan koko asuntoni. Eikä minulla ollut edes kunnolla vaatteita päällä. Katsoin uudestaan ulos ja pää oli siellä taas.

Lähetin paniikkiviestejä ystävilleni ja sain paettua keittiöön, jossa kiskoin päälleni esiliinan ja keittiöpyyhkeen. Pystyin sulkemaan verhot. Tunsin valtavan syvää nöyryytystä, vihaa ja häpeää.

Seuraavana iltana näin hänen kasvonsa jälleen ikkunani takana. Olin paremmin valmistautunut ja soitin hätäkeskukseen, mutta en saanut mitään apua. Eihän kukaan varsinaisesti uhannut minua mitenkään.

Aloin vältellä kotiin menemistä. En pystynyt edes päiväsaikaan olemaan verhot auki. Viikko ensimmäisestä kerrasta, kun olin nähnyt miehen ikkunani takana, soitin itkien Turun ylioppilaskyläsäätiölle, että voisinko saada heiltä asunnon, pitäisi muuttaa heti. Muuton jälkeenkin vaihdoin vuoden verran vaatteeni aina vessassa.

Tein tyypistä poliisille ilmoituksen ja kävin myös laitoksella kertomassa, mitä oli tapahtunut. Poliisin mukaan kyseessä ei ollut rikos, mutta he sanoivat silti soittavansa tälle ihmiselle. En tiedä, soittivatko he oikeasti.

Aika paljon kuulin silloin myös tutuilta, että minun olisi pitänyt vain itse mennä omalle parvekkeelleni ja käskeä miestä lopettamaan. Soittaa hänen ovikelloaan ja huutaa. Ottaa ohjat omiin käsiini.

Oli äärimmäisen vaikea kertoa, että miksi en pysty. Että minä koin siinä tilanteessa niin syvää häpeää ja pelkoa, että jähmetyin täysin toimintakyvyttömäksi. Että viimeinen asia maailmassa, mitä halusin, oli paljastaa ahdistelijalle, että tiedän hänen ahdistelevan minua. Ajatus hänen kohtaamisestaan ahdisti niin paljon, että en pystynyt edes ajattelemaan sitä.

Ahdistelu on vallankäyttöä. Sen osoittamista, että olen jollekulle vähemmän ihminen. Se on pelottelua, esineellistämistä ja ihmisarvoa alentavaa. Se on sitä, että minun mielipiteelläni tai itsemääräämisoikeudellani ei ole toiselle väliä. Sitä, että minua käytetään ilman minun lupaani.

On miljoona tapaa ahdistella ja on tärkeää tuoda näitä tapoja esiin. Usko, kun joku kertoo ahdistelusta.

Kuvat: Eino Nurmisto