Kaikki unelmat eivät toteudu

 Kaikki unelmat eivät toteudu. Sen sanominen painelee kipupisteitä aivan eri tavalla kuin mikään muu. Valtava määrä potentiaalia katoaa joka päivä. Se häviää tuuleen samalla, kun hiekka vähenee tiimalasissa. Kaikki tai edes puolet unelmista ei koskaan toteudu.

33-vuotias on aivan liian vanha ollakseen ihmelapsi. On aivan liian elämää nähnyt ollakseen naiivi ja aivan liian nuori ollakseen vielä viisas. Auringonläikissä vähenevät ja kasvavat rintakehät, rintakevät, ja kaikki on ihan liian totta ollakseen unelmaa, vaikka kai joku unelmana pitää omaa puutarhaa, omaa rottinkisohvaa, omaa kihlattua ja omia sanoja, joiden varassa keikkuvat puumajojen rauniot. Joskus jaksoin vielä kulkea siivet selässäni ja niiden siipien nimet olivat tulevaisuus ja toivo. Kävelin aina Caribian ohi Ylioppilaskylän asuntooni ja ajattelin otsikoita, joita minusta vielä kirjoitettaisiin. Ne olivat hyvin erilaiset kuin otsikot, joita myöhemmin oikeasti kirjoitettiin. Kaunis, nuori, lahjakas ja taitava. Niitä kaikki halusin olla ja ehkä olinkin. Nyt olen valmis luovuttamaan. Se sattuu. Syitä voi hakea monesta suunnasta. Aiheeni eivät ole trendikkäitä, mutta eivät myöskään ajattomia. Mielikuvitukseni, joka 18-vuotiaani määriteltiin ”merkittävästi ikätasoa vilkkaammaksi”, on supistunut ja kutistunut, vähentynyt samalla, kun veri muuttui hailakammaksi. Veteen sekoitettuja lammikoita, mittalasiin pudotettuja pisaroita, jotka jäävät lasin reunalle valumaan kohti pohjaa. Kaiken päällä Lamotriginin mustaherukkaesanssi, lääke, jota en saa vähentää, vaikka vähentämällä pääsisin lähemmäs itseäni, lähemmäs ehkä niitä unelmia, joita tulin tänään hautaamaan kukkasipuleiden ja kurjenmiekan taimien viereen. Mustarastaat pitävät seuraa, ne kaivelevat viimevuotisten lehtien välistä matoja tai jotain ja rapistelevat niin, että säpsähtelen. Joskus täällä näkee peuroja, niiden suuret silmät katsovat syyttävästi meitä ihmisiä ja miksi eivät katsoisi? Ihminen on pilannut kaiken, rakentanut suuria taloja ja suuria teitä sinne, missä peurat kulkivat ennen. Nyt jäljellä on enää takapihoja ja vaaranpaikkoja. Älä kirjoita niin surullisista asioista, sanotaan. Mutta minä kirjoitan siitä mistä tiedän. En ole humoristi. Komedia ei ole lajini. Minä halusin kirjoittaa siitä, miltä tuntuu, kun jokainen päivä on kuolemanvietin ja itsetuhoisuuden välissä suuntaa hakevaa juoksua pakoon. Pakoon itseään ja muita, pakoon seksiä ja seksin luo. Halusin kirjoittaa siitä verestä, joka yhä virtaa kaikkien näiden vuosien jälkeen, itsepintaisesti läpi niiden verkostojen, jotka muodostavat minut. Halusin kirjoittaa lentämisestä ja putoamisesta, pudottautumisesta. Pienestä mökistä, jonka sydämenä Porin Matti hehkui kylminä öinä, jolloin yksinäisyyttä pystyi torjumaan vain Satisfyerilla.

”Tutustuimme mielenkiinnolla”. Niin he sanoivat ja se oli ihan sama, vaikka olisivat sanoneet suoraan ”haista vittu”. Minä olen ”tutustunut mielenkiinnolla” kaikenlaiseen. Olen tutustunut mielenkiinnolla Kupittaan siirtolapuutarhassa mehiläisiä kasvattavaan puutarhuriin. Olen tutustunut mielenkiinnolla uutuusjäätelöihin ja vaaliohjelmiin. Olen tutustunut mielenkiinnolla Spotifyn viikon suosituksiin. Mutta minä en ole tutustunut mielenkiinnolla, kun joku asettaa itsensä alttiiksi arvostelulle. Silloin olen tutustunut valkoiset puuvillahanskat käsissäni, jotta en pilaisi rasvatahroilla mitään. Olen tutustunut niin, että olen pidättänyt hengitystäni ja olen tutustunut niin, että yksikään terälehti ei ole pudonnut. Ajatukseni kelluvat auringonvalossa. Haluaisin kirjoittaa runoja. En siksi, että osaisin, vaan juuri siksi, että en osaa. Haluaisin olla olematta se, joka tähtää johonkin, jonka jokainen liike on punnittu ja mietitty. Haluaisin upottaa varpaani jääkylmään veteen ja varpaiden perään jalkaterät, pohkeet, polvet, reidet, kaikki, kunnes pinnalle jäisi vain pää. Haluaisin tuntea kylmän, joka hetkeksi salpaa hengityksen, joka huuhtoo iholta saunasta jääneen hien. Haluan istua tässä auringossa kirjoittamassa ja kokea, että minulla on lupa ja oikeus tehdä niin. Että tämä kaikki, koko elämän mittainen pyristely, ei olisi ollut ihan turhaa. Onko se ollut ihan turhaa? Sano, että ei ole, sano niin.