Identiteettimurroksesta

Olen kuunnellut Laura Tähkävuoren Missä olet Laura? -podcastia. Pidän siitä. Tähkävuori ajattelee eri tavalla ja eri asioita kuin minä, joten omatkin, luutuneet ajatukseni ovat myllerryksessä. Tähkävuori käsittelee paljon identiteettimurroksia. Se on aiheuttanut isot kelat myös minulle. Olen kokenut ainakin kaksi isoa identiteettimurrosta: sairastumisen ja vakiintumisen. Nyt keskityn näistä jälkimmäiseen.

Seurustelin joskus 18–21-vuotiaana lukiossa tapaamani pojan kanssa. Suhde on karsea eikä siitä sen enempää, mutta kun se viimein loppui, kun sain revittyä itseni siitä irti, päätin, että ei ikinä enää mitään sellaista. Eroa seuranneen vuoden olin ihan yksin, opettelin elämään. Se oli tylsä ja merkittävä vuosi. Sen jälkeen alkoi hurvittelu.

Olin sinkku 10 vuotta. Aikaan mahtui paljon surua, paljon heiloja, paljon seksiä ja paljon jännitystä. Se oli raastavaa, kamalaa ja huoletonta. Samalla minulle kasvoi sinkkuidentiteetti. Joskus toivoin löytäväni rakkautta ja joidenkin miesten kohdalla uskoin heidän olevan minulle juuri oikeita. Sinkkuelämäni viimeiset vuodet en kuitenkaan enää ajatellut mitään suurta rakkautta paljoakaan. Olin todella onnellinen yksin, pienessä mökissäni, jota lämmitin puilla ja jossa miehet olivat vain vierailijoita. Kun lämmittelin vessassa, se oli mökin lämpimin huone, ajattelin, että en halua minkään muuttuvan ja tästä en muuta, ellei sitten käy niin oudosti, että muuttaisin jonkun kanssa yhteen.

Kuten huomaamme, tuosta ajasta on valtava harppaus nykyhetkeen. Aikaa on kuitenkin kulunut alle viisi vuotta. Nyt olen naimisissa, omistan sataneliöisen talon ja odotan vauvaa.

Muistan erityisen tarkasti sen, kun heräsimme jatkojen jälkeen luotamme. Olimme nukkuneet Juhanin kanssa vierekkäin, muut kuka missäkin. Iltapäivää kohti kaikki muut lähtivät, ja jos olisin toiminut itselleni tyypillisellä tavalla, olisin pyytänyt (tai erittäin hienovaraisesti vihjannut) Juhaniakin lähtemään. Jokin kuitenkin naksahti ja kysyinkin, mentäisiinkö VG Wokista hakemaan ruokaa. Tuo hetki on yksi aikuisen elämäni merkittävimmistä. ”Haettaisiinko ruokaa?” Niin yksinkertaista ja pientä, niin suurta. Söimme pihalla viltillä nauttien kuumasta päivästä. Sen jälkeen olemme olleet erottamattomat.

On miljoona asiaa, jotka erottavat Juhanin kaikista aiemmista miehistäni. Yksi isoimmista minulle kuitenkin oli se, kuinka valmis hän oli ottamaan minut kokonaan. Siinä, missä monet aiemmat olivat ottaneet vain palasia, häipyneet aamuyöstä ja olleet läsnä vain vuoteessa, Juhani halusi minusta kaiken. Se oli mullistavaa, huumaavaa ja sai minut rakastumaan hullun tavalla.

Siitä kuitenkin päästään siihen suureen identiteettimurrokseen. Olen kipuillut enemmän kuin olen itsekään huomannut. Jos tilanteen kääntäisi toisin päin, jos minulla olisi vaihtunut kymmenen vuoden parisuhde sinkkuuteen, ei olisi mitenkään outoa prosessoida asiaa monta vuotta. Meillä on kuitenkin niin vahva oletus, että sinkkuelämän päätöspiste ja tavoite on parisuhde, että kun sen saavuttaa tai saa, vain fanfaarit soivat ja kaikki on auvoisaa ja ihanaa. Ja tavallaan onkin. Mutta huomaan edelleen ajatusteni eksyvän siihen, että minähän olen se villi sinkku, Tinder-riippuvainen seikkailija. Vaikka siis en ole viiteen vuoteen ollut, en edes tiedä, miten Tinder nykyään toimii.

Enkä sano, että kaipaisin niitä aikoja. Sehän oli kamalaa. Olen onnellisempi kuin ikinä. Mutta sanon, että identiteettini ei ole ihan seurannut mukana yhtä nopeasti kuin nämä kaikki käänteet ovat tapahtuneet. Nyt minun pitäisi kasvattaa vielä ihan uusi identiteetti, äitiys. Tiedän ja en tiedä, mitä se tarkoittaa. Sana on tuttuakin tutumpi, mutta silti ihan vieras. Sisälläni kasvaa hän, jota kutsumme Huutavaksi Nyytiksi, ja olen siitä niin iloinen, että varpaat kipristyvät, kun ajattelen asiaa. Mutta samaan aikaan olen todella hämmentynyt asiasta.

Minä kuvittelin vielä viisi vuotta sitten, että elämäni tulee olemaan yksinäistä, itsenäistä, köyhää, taiteellista ja perheetöntä. Nyt en tiedä enää, mitä elämäni on. Olen rouva, jolla on eri sukunimi kuin silloin. Olen omistavaa luokkaa, olen sitoutunut ja aikuinen. (Köyhä olen edelleen, se on oman kirjoituksensa aihe.) Istun kirjoittamassa tätä olohuoneeni sohvalla, Juhani nukkuu. Kaikki on todella tavallista ja silti todella erityistä. Kolmekymmenvuotias itseni olisi ehkä katsonut tätä tilannetta epäuskoisena ja nauraen, en tiedä, tunnistaisiko hän itseään. Ehkä hän olisi ollut kuitenkin iloinen puolestani. Laittanut huulipunaa ja sen hameen, jossa sai aina, ja lähtenyt baariin. Huoletonta ja niin kipeää. Niin erilaista. En vaihtaisi niitä kymmentä vuotta sinkkuna mihinkään, mutta en myöskään vaihtaisi nykytilannetta. Identiteettini on muuttunut.

Kai haluan tällä kaikella sanoa, että suuria mullistuksia ei kannata vähätellä, ei edes niitä, jotka johtavat onnellisiin lopputuloksiin. Identiteetti on joustava ja muuttuva, ja se todellakin muuttuu.