Vahva

Tänään on Roosan nimipäivä, minun päivänä.

Pesin hampaitani ja katsoin peilistä tätä ihmistä. Näin hänet ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa, siniset silmät ja kasvot, jotka ovat olleet liian tutut tarkemmin tutkittaviksi. Silloin ajattelin, että tämä ihminen on vahva. Käsittämättömän vahva.

Olen ylpeä siitä, millainen olen nyt. Miten kiskoin itseni irti siitä järjettömyydestä, siitä miten kaikki ajatukseni ja tunteeni kääntyivät ympäri. Siitä lähes psykoosiin johtaneesta hulluudesta. Niistä mielialoista, jotka tulvivat sisääni olematta omiani. Siitä, miten minua paiskottiin seinästä seinään enkä pysynyt omien rajojeni sisällä enää.

 Kuva: Juha Rintamäki

Ja siitä epätoivosta olla sekaisin, jotta ei tuntisi mitään. Siitä väsyneestä tyhmyydestä, joka seuraa vakavia mielenterveysongelmia. Läpi lääkäreiden, lääkkeiden, hoitajien ja sairaalan taistelin itseni takaisin pinnalle. Takaisin rauhaan ja ajatteluun. Sairaalan jälkeen seurasi paniikki. Otin tatuointeja, koska tuntui, että minun pitää ottaa oma itseni uudestaan haltuun, minun pitää tuntea taas tämä fyysinen olemukseni omakseni. Nyt sitä tarvetta ei enää ole. Minä voitin.

Kuva: Tuomas Marttila

En edes muista, koska olisin voinut näin hyvin. Siitä on joka tapauksessa vuosia. On helppo olla jälkiviisas ja nähdä nyt ne merkit, joista olisi pitänyt huolestua. En koskaan huolestunut, koska jokaista romahdusta seurasi vaihe, jolloin olin onnellisempi kuin on tervettä. Sitten jokaista onnellisuutta seurasi kaahaus päin seinään, elämä joka särkyi itsevarmoissa käsissäni. Aina tiesin jossain tietoisuuden suljetun oven takana, mistä on kyse. En vain koskaan uskaltanut kertoa kellekään.

Olen epäillyt ja seurannut itseäni liian tarkkaan. Olen epäonnistunut tavoilla, joita en kyennyt ymmärtämään. Olen kokenut olevani pysyvästi viallinen, sopimaton maailmaan ja sen haasteisiin. On käsittämättömän helpottavaa ymmärtää, että en ole ollut tyhmä ja vastuuton, vaan sairas. Toiset pitävät diagnooseja leimoina, minä pidän pelastusrenkaana. Vielä minulla on sellainen olo, että mieleni arvet ovat paranemisvaiheessa, aivan kuten fyysisissä sairauksia. Mutta nyt tiedän niiden arpeutuvan aikanaan, ei kokonaan unohtuvan, mutta jäävän taustalle. En ole vielä terve, mutta olen kokonainen.

Kuva: Tuomas Marttila