Mitä antaa lahjaksi naistenpäivänä?

Tämä ei ole voimaannuttava eikä iloinen teksti naistenpäivästä.

Naistenpäivän aamuna en uskalla mennä Jodeliin enkä Facebookiin. Tiedän niiden olevan tänään niin täynnä naisvihaa, että voin fyysisesti pahoin jo ajatuksestakin. Voin pahoin, kun mietin niitä keskusteluja, joita tänään käydään ja niitä, joita pitäisi jaksaa itsekin käydä. Tänään, päivänä jonka pitäisi juhlia naisten voimaa, haluan vajota syvään kuoppaan maan alle pakoon kaikkea ulkopuolelta tulee vihaa, määrittelyä ja painetta. Kaikista päivistä tänään uskon vähiten muutokseen.

Tiedän, millaista keskustelua tänään käydään. Naiset pyrkivät alistamaan miehiä. Feminatsit ovat tuhonneet maailman. Eikö naisille mikään riitä? Feministit ovat suohirviöitä, jotka ovat kiukkuisia, kun eivät saa seksiä. Kaikkein pahinta on, että ihmiset oksentavat näitä naisvihamielisiä kommenttejaan tajuamatta niiden olevan valtavan iso osa ongelmaa.

Kansainvälistä naistenpäivää on vietetty jo vuodesta 1975 ja joka vuosi se todistaa olevansa yhä ajankohtainen. Metoo-kampanja jaksaa vieläkin kuohuttaa niin Suomessa kuin maailmallakin. Turun ylioppilasteatteri joutui perumaan tälle viikolle suunnitellut Godota odottaessa -näytelmän ensi-illan, sillä näytelmän kirjoittajan Samuel Beckettin perikunta ei hyväksynyt, että näytelmässä on naisnäyttelijöitä. Ilta-Sanomat oli valinnut päivän uutiskulmakseen haastatella esimerkiksi Mikael Jungneria ja Jaakko Saariluomaa siitä, millaisia naiset todella ovat. Tällä viikolla selvisi, että pääkaupunkiseudulla on palkkakartelli siitä, kuinka paljon lastentarhanopettajille saa maksaa maksimissaan palkkaa (noin 2 300 euroa). Naisten kehot ovat edelleen julkista omaisuutta, samalla tavalla kuin kaupunkitaide. Jokaisella on oikeus kertoa mielipiteensä niistä, naisen velvollisuus on olla esteettinen. Meillä on edelleen ongelmia.

Keskustelu naisten oikeuksien ympärillä on uuvuttavaa. Päivästä päivään pitäisi jaksaa toistella, että kyllä, se on naisvihaa, jos seksuaalisesti aktiivista naista kutsuu huoraksi. Ei, ei ole oikein, että naisvaltaisten alojen palkka on huonompi kuin miesvaltaisten. Kyllä, jokaisella naisella on oikeus näyttää siltä, miltä haluaa, riippumatta siitä ”mitä isäskin susta ajattelee” ja vielä vähemmän riippumatta siitä, haluaako joku tuntematon kaiffari jossain harrastaa seksiä tämän naisen ulkonäön kanssa. Kyllä, tiedän, että armeija on tasa-arvo-ongelma. Tänään erityisesti olen kyllästynyt toistamaan, että hei meillä on myös miestenpäivä, 19.11. Sitä on vietetty 1990-luvulta asti.

Olen väsynyt, tai oikeammin aivan helvetin kypsä käymään näitä keskusteluja. Olen lopen uupunut tappelemaan trolleja vastaan tai olemaan jonkun aivojumpan toinen puoli. Asia, jota nämä usein miehensä itsensä kokevat väittelijät eivät koskaan tajua, on se, että siinä missä se on heille hupia, meille naisille on kyse siitä, miten ja millä oikeuksilla voimme elää. Meillä ei ole aikaa eikä halua käydä tasa-arvosta ajatusleikkejä, koska meillä on hätä saada tasa-arvoa. Se on myös se syy, miksi naiset tuntuvat ottavan asiat henkilökohtaisesti. Se on meille jokaiselle henkilökohtainen asia. Se ei tee argumenteista epätosia. Myöskään se, että muissa maissa on suurempia ongelmia ei millään tavalla ole ristiriidassa sen kanssa, että eikö voisi samaan aikaan miettiä myös ihan kotoisia ongelmia.

Monissa maissa naistenpäivänä ostetaan läheisille naisille kunnianosoituksena kukkia. Niin voi tehdä, jos haluaa. Jos haluaa vaikuttaa suuremmin, tänään on sopiva päivä lahjoittaa esimerkiksi Naisten linjan toimintaan rahaa.

Kaikkein suurin ja tärkein lahja on kuitenkin kuunnella naisia tänään. Ei yrittää huutaa tasa-arvosta puhuvaa hiljaiseksi eikä briljeerata harjoitelluilla argumenteilla. Tärkeintä on kuunnella erityisesti niitä naisia, joita ei koskaan kuulla, kun on tärkeämpää kysellä julkkismiehiltä mielipiteitä. Tärkeintä on muistaa, että tämän päivän tarkoitus ei ole tehdä jokaisesta naisesta prinsessaa vaan pyrkiä kohti aitoa tasa-arvoa.

Ps. Kuka on sinun naisidolisi? Kerro kommenteissa! Omani on tällä hetkellä Maria Veitola.

Pakkaspäivät Eeva Kilven kanssa

Ne, jotka lukivat edellisen postaukseni, ehkä arvaavat, että elämäni on aika hiljaista nykyään. En ole juurikaan ulkona. Lähikaupassa, kylässä ja keikoilla saatan välillä käydä. Pakkanen ei ole lempiasiani, en halua mennä ulos. En ole yrittänyt enkä halunnut enää etsiä irtosuhteita tai muitakaan suhteita.

Olen yksin ja toisinaan yksinäinen, mutta minun täytyykin olla, että opin olemaan sujut itseni kanssa. Yritän opetella olemaan tuomitsematta itseäni, enkä kaipaa elämääni ketään, ketä tuomitsisi minut puolestani.

En ketään, kenestä olisi hauska pilkata, kun ostan ensimmäisen suklaamunani helmikuussa. En ketään, kenen takia tarvitsisi miettiä, mitä minulla on päälläni, kun tällä hetkellä päällä on jokainen villaa sisältävä vaatekappaleeni ja mummomaisimmat alushousuni.

Yksin ei tarvitse miettiä, tuomitseeko joku, kun kuuntelee Spotifyn valmista Suomirockin klassikot -listaa ja koittaa löytää sieltä sen ihmisen, joka olin viisitoista vuotta sitten.

Yksin voi mennä nukkumaan, kun väsyttää, vaikka se olisi puoli yhdeksältä illalla. Yksin voi nukkua niin myöhään kuin nukuttaa. Yksin saa käyttää kaikkia tyynyjä. Yksin saa syödä kaikki perunat ja koko kattilallisen pastaa, jos vain haluaa.

 Olen lukenut hitaasti Eeva Kilven runoja, erityisesti tätä:

Sano heti jos minä häiritsen,

hän sanoi astuessaan ovesta sisään,

niin minä lähden saman tien pois.

Sinä et ainoastaan häiritse,

minä vastasin,

sinä järkytät koko minun olemustani.

Tervetuloa.

Kaipaan tietenkin ihmisiä, en ole erakko luonteeltani. Mutta vähän kerrallaan, en liian lähelle. Olen iloinnut siitä, kun voin juoda yksin monta kuppia kahvia ja siitä, kuinka valo läikehtii kylpyhuoneen pitsiverhossa. Olen iloinnut siitä, miten minulla on tilaa ajatuksilleni, aikaa koota niistä uusia verkkoja.

Olen opetellut uusia tapoja nauttia itsestäni ja kerrannut vanhoja. Olen ollut suihkussa niin pitkään kuin lämmintä vettä riittää (eli noin 10 minuuttia, lämminvesivaraajani on ämpärin kokoinen). Olen kietoutunut kahteen peittoon ja talvimakuupussiin, jota en kehtaisi pitää sängyssä, jos vieressäni nukkuisi joku toinen.

En ole erityisemmin halunnut seksiä ja sekin on normaalia. Se voi johtua talvesta, kun kaikki ihmiset ovat kuolleen harmaita ja mikään ei tuoksu miltään. Se voi johtua uusista lääkkeistä, joihin vasta totun, uudesta kodista, johon vasta totun, uudesta sairaudesta, johon vasta totun. En jaksaisi lisäksi tottua uuteen ihmiseen, en edes yhdeksi yöksi.

Koko olemukseni on talvehtinut alkuvuoden, kotini on pesä, jota lämmitän puilla, ja aurinko riittää lämmittämään mieleni. Haluan oppia pitämään itse itseni turvassa. Olen juuri tällä hetkellä väli kahden suuren lauseen välissä, ohittanut jo pisteen, mutta en vielä saavuttanut isoa kirjainta. Olen henkäys, jonka raaka tuuli vielä rikkoo hajanaisiksi olemuksen osiksi. Olen koostumassa uudestaan, yksin ja turvassa pakkaselta ja lumelta.

Vielä olen onnellinen yksin, mutta ikkunanlaudalla tuhma poika tekee jo uusia lehtiä.

Huoraa koneeseen ja eteenpäin

Voimaantuminen. Suomen kielen ärsyttävin sana, joka yhdistyy naistenlehtien mukapsykologisiin nollatiedeartikkeleihin ja huuhaa-kursseihin.

Siitä huolimatta tämä teksti käsittelee voimaantumista.

Viime aikoina voimaantuminen on ollut mielessäni. Olen jossain sellaisessa paikassa, johon naistenlehdet eivät enää yllä eikä kursseihin ole voimia.

Viime vuonna, kahdeksas päivä joulukuuta, olin TYKS:n päivystyksessä ja tutkin oman hiljaisen huoneeni ikkunaa. Sitä ei saanut auki. Vähän sen jälkeen minut lähetettiin akuuttiosastolle, jossa olin seuraavan kuukauden. Ilman sitä olisin kuollut.

Romahdukseeni asti olin ollut virallisesti pitkäaikaistyötön. Siitäkin voi jäädä sairaslomalle, sairaslomalle, joka kestää nyt koko kevään.

Elämän merkitys on muuttunut. Olen luisumassa jonkinlaisen hyväosaiseen syrjäytymiseen. Yksinäisyyteen. Normaalin ja epätoivoisen välillä liikkuvaan päihteidenkäyttöön, kun kotona tuntuu olevan ehtymätön varasto kaljaa. Satojen eurojen arvoisiin lääkkeisiin ja hoitoihin, tyhjiin päiviin, ajatuksiin, jotka eivät rakennu kokonaisiksi. Toimeentulotukeen, asumistukeen, sairauspäivärahaan, numeroiden laskemiseen ja siihen, kun ei enää välitä. Sähkölaskun ja puhelinlaskun väliin, pimeään kuiluun. Suljetuista pankkikorteista maksuhäiriömerkintöihin, ahdistuneisuushäiriöstä kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, aivokemiakoktailiin. Tasaaviin lääkkeisiin, rauhoittaviin lääkkeisiin, aivojen sähkövirtoja kontrolloiviin lääkkeisiin.

Päivät kuluvat maailman ulkopuolella hitaasti ja nopeasti samaan aikaan. Ei minulla ole tylsää, aivoni ovat korjausprosessissa, joka ei anna tilaa tylsyydelle. Mutta ei minulla ole mitään tekemistäkään. Mietin, mitä teen, miten muutuin. Keksin joka viikko uuden tulevaisuuden, huippumallista nuoriso-ohjaajaksi, baarimikosta kirjailijaksi. En osaa päättää, en edes tiedä, kuka olen. Suunnittelen uusia tatuointeja, koitan miten lääkkeet ja alkoholi sointuvat yhteen, lämmitän mökkiäni ja tuijotan tulta paukahtelevassa hiljaisuudessa. Koitan pitää lävistykset lämpiminä, sillä ihon alle hiipivä jäinen metalli tuntuu kuolemalta. Teen ruokaa, jos haluan, syön, kun on pakko. Olen jaksavainen, mutta en normaali. Olen tasaisempi kuin ikinä ennen ja pelkään siksi menettäväni jotain. Välillä olen niin väsynyt, että en nouse sängystäni. Mietin pitkinä aamuina, mikä on minun normaalini ja onko se sama kuin muiden. Joka päivä huomaan, että en ajattele enää samalla terävyydellä kuin ennen. Olen tyhmentynyt, joko sen takia, että kävin lähellä psykoosia, tai sen takia, että lääkkeet ovat typistäneet aivoni ja tunteeni kaksiulotteisiksi.

Käsitykseni voimaantumisesta on muuttunut. Minun täytyy hakea se samalta reunalta, jolla nyt itse olen. Tarvitsen todistusaineistoa siitä, että joku muukin elää kaoottista, vaikeaa elämää. Soitan punkia kuulokkeista niin kovalla, että korvani soivat. Silloin likainen, tyhjä elämäni tuntuu viimein sointuvan yhteen jonkun värin kanssa.

Ne, jotka ovat seuranneet minua somessa, ovat saattaneet huomata, että noin 70 % ajastani käytän Huora-yhtyeen paitaa. Olen kuunnellut bändin Hukutaan paskaan -levyn miljoona kertaa. Siellä kehotetaan antamaan pillua ja lauletaan rahan vallasta, normaalin määritelmistä, kaikesta, mikä on minulle nyt ajankohtaista.

Rakastan Huoran laulajaa Anni Lötjöstä. Rakastan sitä, että riippumatta ulkonäöstä tai statuksesta hän on Suomen kuumin nainen. Kaikessa on sittenkin kyse asenteesta. Se on lohduttanut minua, kun paperilla lasketun pysyvästi sairaan, työttömän ja toimintakyvyttömän olemukseni seksuaalinen markkina-arvo ja yhteiskunnallisen tuottavuuden prosentti ovat painuneet miinukselle. Mutta maiharini, rikkinäiset kirpparimekkoni ja tylyt ilmeeni olen saanut pitää. Kannan Huora-paitaani kuin kunniamerkkiä. Siitä on tullut luottovaatteeni, joka käy arkeen juhlaan, ja olen se päällä aina yhtä voimakas. Se on haltuunottoa ja asioille nauramista, se on negatiivisen kääntämistä voimaksi. Voimaantumista siis.

Lauantaina 24.2.2018 Huora esiintyi Turun Gongissa. Ostin toisen Huora-paidan. Joku huusi yleisössä ”Laula huora!”. ”Mun nimi on Anni. Tän yhtyeen nimi on Huora. Huuda ’laula Anni!’, niin menee viesti paremmin perille”, Lötjönen vastasi.

Voimaannuin.

Minulla on nyt aikaa käydä kaikilla keikoilla. Kannan käsilaukussani aina korvatulppia, sillä koskaan ei tiedä, milloin niille päädyn. Ne rytmittävät viikkojani, muokkaavat unirytmiäni. Arkeni muodostuu pienistä pudotuksista, pudotuksista asvaltille tai rahattomuuteen. Jos tunnen jonkun koskettavan minua, eihän se ole paha?

Olen tuntenut hirvittävän paljon vihaakin. Vihaa itseäni ja geenejäni kohtaan, vihaa sitä asiaa kohtaan, joka melkein tappoi minut. Vihaa yliopistoa ja opettajia kohtaan. Vihaa henkilökohtaisesti Juha Sipilää ja Juha Sipilän sokeaa, ahnetta Jumalaa kohtaan, kun asumistukeani leikattiin, kun elämiseni edellytyksiä leikattiin.

Vihaan, kun en osaa enää kirjoittaa. Teksti ei järjesty. Kirjoitan kerran viikossa jotain ja sekin tuntuu ihan paskalta. Kognitiiviset taidot kuulemma palaavat. Ihan sama. Elämä on mennyt saatanan vaikeaksi. Miten voisi kirjoittaa, kun edes ajatukset eivät ole kokonaisia lauseita, ja sanat vaihtavat paikkaa keskenään, kun koitan puhua?

Mutta olen tuntenut myös rakkautta. Ihmisiä, jotka eivät hylkää. Olen kohdannut sellaista osattomuutta, jota minun kuplissani ei ennen ole ollut. Tuntenut muut ihmiset lähelläni, antamassa itsestään. Tuntenut oman voimani, oman kykyni olla olemassa vahvasti.

Olisi niin helppo upota synkkyyteen, katkeroitua ja kyynistyä maailmalle. Mutta olisi ehkä myös aika olla naiivi, uskoa, että kaikki järjestyy.

Kuuntelen Huoraa kovemmalla, yhä uudestaan ja uudestaan, kotona, kaupungilla, tuijottaessani bussin ikkunasta jäisiä katupintoja ja erilaisia elämiä. Uudestaan ja uudestaan ja uudestaan, kunnes osaan kaiken ulkoa, kunnes tuntuu kuin vereni olisi muuttunut musiikiksi.

Tiedän, että minun käy hyvin, lopulta käy hyvin. Olen maailman onnekkaita, kaiken tämän jälkeenkin. Mutta vielä hetki minun täytyy samaistua siihen, mitä on olla yhteiskunnan kellarissa ja muistaa, että kaikki eivät pääsee sieltä pois, eivät ikinä.

Kuvat: Eino Nurmisto