Pick me girlin ydinmuistot

(Pahoittelut, että tässä kirjoituksessa määrittelen itselleni etäisiä ja jopa tuntemattomia ihmisiä tytöiksi ja pojiksi. Koittakaa kestää!

Miten määritellään ydinmuistot? Minä uskon, että tässä on yksi ydinmuistoni, hetki, joka jäi pysyvästi osaksi minua:

Olen ala-asteikäinen, ehkä kahdeksanvuotias. Olen pyöräilemässä koulusta kotiin, kun samoilla suunnilla asuvat pojat Aku ja Tero kysyvät, voisinko pyöräillä heidän edellään alamäkeen. Minä pyöräilen niin lujaa kuin ikinä pystyn. Minä tiedän, että se on minun paikkani näyttää, että olen yhtä vahva, yhtä nopea ja yhtä kyvykäs kuin nuo pojat. Mäennotkossa pysähdyn, pojat tulevat perässäni. He eivät olleet saaneet minua kiinni. Olen onnellinen, olen hyväksytty, olen yksi pojista.

Olin aina poikatyttö. Tappelin ja leikin poikien kanssa lapsena. Minulla oli toki ystävinä myös tyttöjä, mutta identiteettini oli poikatytön. Luin ja rakastin Tiina-kirjoja, vähän vanhempana suosikkejani olivat Mirkka-kirjojen Masa ja Sara-kirjojen Sara. Kovat mimmit.

Suhteeni omaan poikatyttöyteeni kriisiytyi, kun siirryimme yläasteelle. Ennen koulun alkua saimme täytettäväksi lomakkeen, jossa sai toivoa samalle luokalle kavereitaan. Minä olisin halunnut toivoa niitä poikia, mutta koska se olisi voitu tulkita niin, että olen ihastunut johonkin heistä, en toivonut. Ihastumisesta kiinnijääminen oli pahinta, mitä saatoin kuvitella. Lopputuloksena meidän 11 hengen ala-asteluokkamme jaettiin jossain kouluhallinnon järjettömässä oikussa kahdelle luokalle. Pojat toiselle, tytöt toiselle.

Kuuntelin Maija Vilkkumaan Prinsessa Jäätä ja pidin sitä ohjenuorana, en nähnyt tarinan traagisuutta. Samaan aikaan heräilevä murrosikä sai kyllä ihastumaan poikiin jatkuvasti. Kahdeksannella luokalla koulussa pelattiin pullonpyöritystä. Rinnakkaisluokkainen kysyi minulta, onko minulla poikaystävää. Koko kysymys oli mielestäni absurdi ja naurettava. Prinsessa Jäällä ei ollut poikaystävää.

Lukiossa pääsin näyttämään todelliset karvani. Hain ja pääsin Kupittaan lukion informaatioteknologian ja median linjalle. Ensimmäisinä päivinä kävi selväksi, että olen löytänyt paikkana. Kolmenkymmenen oppilaan luokastamme 4 oppilasta oli tyttöjä. Lisäksi lähes kaikki olivat olleet jollain tavalla päähänpotkittuja tai kiusattuja yläasteillaan. Löysimme valtavan voiman toisistamme.

Minä löysin myös toisen valtavan voiman: oman seksuaalisuuteni. Lähes ainoana tyttönä olin kruununjalokivi, jota suojeltiin ja ihailtiin. Minä ja pari muuta tyttöä olimme todella erityisiä. Eikä saa käsittää väärin. Pidin ja pidän näistä ihmisistä ihan valtavasti edelleen. Solmin todella lämpimiä ja kestäviä ihmissuhteita noina vuosina. Olin elementissäni, kun sain kilpailla arvosanoista poikien kanssa. En halunnut olla kympin tyttö, vaan kaikista kaikkein paras.

Aika nopeasti selvisi, että en voinut mitenkään olla kaikkein paras. Luokkalaisemme olivat todella lahjakkaita monissa asioissa: joku soitti pianoa kuin enkeli, joku oli matemaattinen nero ja jonkun kielipää lyömätön. Keksin kuitenkin oman lokeroni. Olin kaikkein paras kirjoittamaan. Huomaan olevani tämän muiston edessä hämmentynyt edelleen aika ajoin. Jos jokin olisi naksahtanut silloin toiseen suuntaan, en ehkä olisi kirjoittaja. Ehkä.

Ilmiölle, jota toteutin koko sydämestäni, on nimikin. Olin pick me girl. Erilainen tyttö. Yksi jätkistä. Olin se, joka oli pojan paras ystävä ja salaisesti paljon coolimpi kuin kyseisen pojan tyttöystävä. Poljin muita tyttöjä alaspäin kaikin voimin. Pahinta, mitä tiesin, olikin olla vain tyttöystävä. Hihittelevä, kynsiä lakkaava bimbo, joka hermostui pienestä. Itse en hermostunut mistään koskaan. Se ei olisi ollut cool.

Shokkihoitona noille vuosille päädyin opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta, jossa puolestaan tyttöjä oli ehdoton enemmistö. Ensimmäiset viikot lähettelin ystävilleni epätoivoisia viestejä: en kestä näitä tyttöjen juttuja. Minua oksetti ja hämmensi, en tiennyt enää paikkaani. Tuntui kuin koko se sosiaalinen peli, jota olin siihenastisen elämäni pelannut, olisi kokonaan kadonnut.

No, aikaa myöten totuin tietenkin. Sain jälleen ihania ystäviä. Opin naisvihasta vähitellen. Opin, että se, että joku on tosi tyttömäinen tai tosi poikamainen tai tosi mitä vain, ei ole minulta pois. Muut naiset eivät ole vihollisiani ja ihmissuhteeni eivät ole peli. Opin näyttämään ja kertomaan ihastukseni (vaikka pitkään se oli kyllä kieltämättä todella vaikeaa).

En tietenkään ole vieläkään kaikista asenteista vapaa. Yritän kuitenkin olla monimutkainen kokonaisuus erilaisia piirteitä ja muistoja. Mikä tärkeämpää, yritän ymmärtää, että muutkin ovat. En ole aikoihin ollut enää Prinsessa Jää, vaan haluan olla lämmin ja pehmoinen. Pidän kaikkien sukupuolten edustajista, jos he ovat kivoja. Moni asia menneisyydessäni hävettää, mutta yritän olla ymmärtäväinen. Masentunut, kiusattu, herkkä ja yksinäinen tyttö yritti vain selviytyä eikä tiennyt sille muuta keinoa.

Pick me girl -ilmiöstä puhutaan nykyään aika paljon ja hyvä niin. Hesari julkaisi juuri aiheesta artikkelin, jota en tosin päässyt lukemaan. Muistan joskus nuorempana naureskelleeni, kun kysyttiin, että luitko lapsena mieluummin Pientä runotyttöä vai Tiinaa. Mikä surkea tytönheitukka lukisi mieluummin Pientä runotyttöä! Ehkä on aika tunnustaa, että kyllä minäkin sen olen lukenut. Ja nauttinut siitä.

Identiteettimurroksesta

Olen kuunnellut Laura Tähkävuoren Missä olet Laura? -podcastia. Pidän siitä. Tähkävuori ajattelee eri tavalla ja eri asioita kuin minä, joten omatkin, luutuneet ajatukseni ovat myllerryksessä. Tähkävuori käsittelee paljon identiteettimurroksia. Se on aiheuttanut isot kelat myös minulle. Olen kokenut ainakin kaksi isoa identiteettimurrosta: sairastumisen ja vakiintumisen. Nyt keskityn näistä jälkimmäiseen.

Seurustelin joskus 18–21-vuotiaana lukiossa tapaamani pojan kanssa. Suhde on karsea eikä siitä sen enempää, mutta kun se viimein loppui, kun sain revittyä itseni siitä irti, päätin, että ei ikinä enää mitään sellaista. Eroa seuranneen vuoden olin ihan yksin, opettelin elämään. Se oli tylsä ja merkittävä vuosi. Sen jälkeen alkoi hurvittelu.

Olin sinkku 10 vuotta. Aikaan mahtui paljon surua, paljon heiloja, paljon seksiä ja paljon jännitystä. Se oli raastavaa, kamalaa ja huoletonta. Samalla minulle kasvoi sinkkuidentiteetti. Joskus toivoin löytäväni rakkautta ja joidenkin miesten kohdalla uskoin heidän olevan minulle juuri oikeita. Sinkkuelämäni viimeiset vuodet en kuitenkaan enää ajatellut mitään suurta rakkautta paljoakaan. Olin todella onnellinen yksin, pienessä mökissäni, jota lämmitin puilla ja jossa miehet olivat vain vierailijoita. Kun lämmittelin vessassa, se oli mökin lämpimin huone, ajattelin, että en halua minkään muuttuvan ja tästä en muuta, ellei sitten käy niin oudosti, että muuttaisin jonkun kanssa yhteen.

Kuten huomaamme, tuosta ajasta on valtava harppaus nykyhetkeen. Aikaa on kuitenkin kulunut alle viisi vuotta. Nyt olen naimisissa, omistan sataneliöisen talon ja odotan vauvaa.

Muistan erityisen tarkasti sen, kun heräsimme jatkojen jälkeen luotamme. Olimme nukkuneet Juhanin kanssa vierekkäin, muut kuka missäkin. Iltapäivää kohti kaikki muut lähtivät, ja jos olisin toiminut itselleni tyypillisellä tavalla, olisin pyytänyt (tai erittäin hienovaraisesti vihjannut) Juhaniakin lähtemään. Jokin kuitenkin naksahti ja kysyinkin, mentäisiinkö VG Wokista hakemaan ruokaa. Tuo hetki on yksi aikuisen elämäni merkittävimmistä. ”Haettaisiinko ruokaa?” Niin yksinkertaista ja pientä, niin suurta. Söimme pihalla viltillä nauttien kuumasta päivästä. Sen jälkeen olemme olleet erottamattomat.

On miljoona asiaa, jotka erottavat Juhanin kaikista aiemmista miehistäni. Yksi isoimmista minulle kuitenkin oli se, kuinka valmis hän oli ottamaan minut kokonaan. Siinä, missä monet aiemmat olivat ottaneet vain palasia, häipyneet aamuyöstä ja olleet läsnä vain vuoteessa, Juhani halusi minusta kaiken. Se oli mullistavaa, huumaavaa ja sai minut rakastumaan hullun tavalla.

Siitä kuitenkin päästään siihen suureen identiteettimurrokseen. Olen kipuillut enemmän kuin olen itsekään huomannut. Jos tilanteen kääntäisi toisin päin, jos minulla olisi vaihtunut kymmenen vuoden parisuhde sinkkuuteen, ei olisi mitenkään outoa prosessoida asiaa monta vuotta. Meillä on kuitenkin niin vahva oletus, että sinkkuelämän päätöspiste ja tavoite on parisuhde, että kun sen saavuttaa tai saa, vain fanfaarit soivat ja kaikki on auvoisaa ja ihanaa. Ja tavallaan onkin. Mutta huomaan edelleen ajatusteni eksyvän siihen, että minähän olen se villi sinkku, Tinder-riippuvainen seikkailija. Vaikka siis en ole viiteen vuoteen ollut, en edes tiedä, miten Tinder nykyään toimii.

Enkä sano, että kaipaisin niitä aikoja. Sehän oli kamalaa. Olen onnellisempi kuin ikinä. Mutta sanon, että identiteettini ei ole ihan seurannut mukana yhtä nopeasti kuin nämä kaikki käänteet ovat tapahtuneet. Nyt minun pitäisi kasvattaa vielä ihan uusi identiteetti, äitiys. Tiedän ja en tiedä, mitä se tarkoittaa. Sana on tuttuakin tutumpi, mutta silti ihan vieras. Sisälläni kasvaa hän, jota kutsumme Huutavaksi Nyytiksi, ja olen siitä niin iloinen, että varpaat kipristyvät, kun ajattelen asiaa. Mutta samaan aikaan olen todella hämmentynyt asiasta.

Minä kuvittelin vielä viisi vuotta sitten, että elämäni tulee olemaan yksinäistä, itsenäistä, köyhää, taiteellista ja perheetöntä. Nyt en tiedä enää, mitä elämäni on. Olen rouva, jolla on eri sukunimi kuin silloin. Olen omistavaa luokkaa, olen sitoutunut ja aikuinen. (Köyhä olen edelleen, se on oman kirjoituksensa aihe.) Istun kirjoittamassa tätä olohuoneeni sohvalla, Juhani nukkuu. Kaikki on todella tavallista ja silti todella erityistä. Kolmekymmenvuotias itseni olisi ehkä katsonut tätä tilannetta epäuskoisena ja nauraen, en tiedä, tunnistaisiko hän itseään. Ehkä hän olisi ollut kuitenkin iloinen puolestani. Laittanut huulipunaa ja sen hameen, jossa sai aina, ja lähtenyt baariin. Huoletonta ja niin kipeää. Niin erilaista. En vaihtaisi niitä kymmentä vuotta sinkkuna mihinkään, mutta en myöskään vaihtaisi nykytilannetta. Identiteettini on muuttunut.

Kai haluan tällä kaikella sanoa, että suuria mullistuksia ei kannata vähätellä, ei edes niitä, jotka johtavat onnellisiin lopputuloksiin. Identiteetti on joustava ja muuttuva, ja se todellakin muuttuu.