Selviytymistarina

Ensi viikolla on sairauslomani viimeinen päivä. 11 kuukautta olen ollut sivustakatsoja, melkein vuoden. Vuosi on kiitänyt ohi nopeasti enkä oikeastaan muista siitä paljoakaan. Muistan, että jäin sairaslomalle 30.11.2017, jouduin sairaalaan 8. joulukuuta ja pääsin sieltä 9. tammikuuta.

11 kuukautta olen ollut tekemättä mitään. En tiedä, mihin käytin pitkän kevään, olin kai vain kotona. Muistan masentuneen kesän ja vauhdikkaan alkusyksyn, muistot ovat kuukauden kokoisia lohkareita.

Sanotaan, että tylsyys on hyvä merkki. Sairaalassa viimeinen viikko oli tylsä. Syksy on ollut tylsä. Mieli on rakentunut uudelleen.

Alkuvuodesta lääkäri sanoi, että toipumiseni on samanlainen prosessi kuin psykoosin jälkeen. Luin kirjoista, että kaikkien lääkkeiden kaikkia sivuvaikutuksia vaarallisempaa aivoille on mania. Sitä en tiedä, kuinka vaarallinen on sekamuotoinen jakso, jonka itse koin.

Edelleen on päiviä, jolloin en uskalla poistua kotoa. Edelleen ahdistaa. Edelleen pelkään lääkkeiden sivuvaikutuksia ja edelleen on suruaika. Rehellisesti sanottuna en usko, että voisin viikon päästä aloittaa kokopäivätyön. Mutta voin aloittaa jotain.

En kuitenkaan tiedä, mitä aloittaisin. Olen viimeisten vuosien aikana rakentanut itseni ja työelämän välille korkeat muurit, joita epäonnistumiset, työnantajien hiljaisuus ja työvoimatoimiston työnhakuneuvojan ”kiva kun sä jaksat noita töitä hakea, mutta et sä mitään saa” -lausahdus ovat kasvattaneet.

Varsinaisten töiden sijaan olenkin jo pitkään vain kirjoitellut, puuhannut järjestöissä ja koittanut pitää itseni kiireisenä ilman, että mistään on saanut palkkaa. En ole uskaltanut edes haaveilla palkasta. Toisaalta jokin puoli minusta ei halua mitään niin paljon kuin säännöllisen työn, melkein ihan mitä tahansa. Unelmoin siitä. Mutta kukaan ei ole vastannut unelmiini ja nyt en tiedä, miltä cv:ni näyttää vuoden kokoisen aukon kanssa. Turha siitä on mitään valehdella, sillä kuka tahansa, joka osaa googlata, keksii kyllä, missä olen ollut.

Oikeastaan toivoisin jonkinlaista ihmettä. Että puhelin vain soisi ja minulle tarjottaisiin töitä. Että joku lukisi vaikka tästä, että mitä kaikkea olen tehnyt (ollut toimittaja, tuottanut tapahtumia, tehnyt elokuvia, hoitanut budjetteja, ollut esimies, kirjoittanut käsikirjoituksen, ideoinut, tiedottanut, laskenut, puhunut, viestinyt, etsinyt, löytänyt, luonut ja valmistanut vaikka mitä) ja soittaisi, että olet muuten just se joka me tarvitaan.

Työhakemusten tekeminen on helvetin vaikeaa ja vielä vaikeampaa se on ollut, kun gradun jälkeen itsetunto on ollut koko ajan nollassa ja nyt sairasloman jälkeen selvästi miinuspuolella. Haluaisin takaisin osan siitä itsevarmuudesta, joka minulla oli viidennen vuoden opiskelijana. Toki yritän ymmärtää, että olen varmaankin ollut tässä muutaman vuoden jo tosi sairas. Ihan salamaniskusta en sairaalaan joutunut, sitä oli itse asiassa ehdotettu jo puoli vuotta aiemminkin. Mutta se ei auta minua uskomaan itseeni. Kaikesta tuosta aiemmin listatusta huolimatta tuntuu, että en osaa kerta kaikkiaan mitään.

Olen monen monta kertaa kuullut, että ”parempi katua sitä, mitä on tehnyt, kuin sitä, mitä ei ole tehnyt”, mutta voi pojat, että kadun montaakin tekemään asiaa. Kadun, että elin niin huoletta koko opiskeluajan. Olin varma, että minusta tulee kirjailija, joten jätin kaiken järkevän työkokemuksen hankkimisen muille. Sen sijaan juhlin ja keräsin muita kokemuksia. Olin varma, että onnistun ihan vain olemalla itseni.

Aloin huolestua vasta aivan opintojen loppupuolella. Kävin kysymässä opettajilta, että mitä jos minusta tulee syrjäytynyt. Olin siitä niin aidon huolissani, että on suorastaan loogista, että nyt vietin kokonaisen vuoden työelämästä syrjässä. Edelleen työttömänä pysyminen tuntuu todennäköisimmältä vaihtoehdolta. En tiedä, mitä tekisin.

Jokin uusi vahvuus on silti syntynyt. Tiedän ihmisiä, jotka ovat olleet vuosia kykenemättömiä työhön. Tiedän ihmisiä, jotka ovat jo hyvin nuorena jääneet eläkkeelle. On uskomatonta, että selvisin alle vuodessa siitä, mitä olen kokenut. En usko, että olen ollut yhtään vahvempi tai parempi kuin kukaan toinenkaan. Tässä asiassa olen ollut vain onnekas. Vielä elokuussa selvitin määräaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen ehtoja. Nyt selvitän työttömyystukea. Joillekin se ehkä vaikuttaa säälittävyydesta toiseen vaihtamiselta, mutta minulle se on iso asia.