Unelmamunkki

Leikkaan luottokortin ennen kuin ehdin käyttää sitä. Pesen hiukset joka kolmas päivä, saunassa, vaikka meidän kellarisaunamme on aivan liian kuuma ja lattia siellä jääkylmä. Nykyään, kun tukka on jo aika pitkä, revin takkuja auki suihkussa ja vesi kuljettaa irtohiuksia iholta viemäriin.

Sain lahjaksi Polaroid-kameran. Otin kuvan Juhanista soittamassa kitaraa. Ikkunasta näkyy talvi. Hän on rakas.

Alan kyllästyä käymään joka viikko keikoilla, usein samoissa baareissa. Eihän minun olisikaan pakko mennä, mutta en halua myöskään olla yksin kotona. Silloin aina aika tuntuu kulkevan tahmeasti ja menen sänkyyn yhdeksältä valvoakseni yhteentoista selaten Tiktokia. En osaa tehdä mitään, kun olen yksin.

Söin tänään unelmamunkin ja samalla hautasin uudenvuodenlupaukseni pitää ruokapäiväkirjaa. Yritän olla aktiivisempi, edes käydä ulkona joka päivä. Juhani sanoo, ettei ei ole mikään ihme, että voin huonosti, kun voi kulua päiväkausia niin, että liikun vain sohvalta keittiöön ja makuuhuoneeseen enkä edelleenkään tee mitään.

Voin huonosti myös uuden lääkkeen takia, niin, viides pilleri päivässä. Oksentelen aamuisin ja joskus pyörryttää niin, että täytyy käydä makuulle. Kahvi maistuu pahalta, oli siinä mitä tahansa maitoa ja varsinkin, jos maitoa ei ole. Vähän auttoi, kun siirsin lääkkeenoton iltaan. Silloin makaan sängyssä ja tunnen, miten maailma pyörii, mutta voin sulkea silmät ja yrittää nukahtaa sen sijaan, että pitäisi tehdä aktiivisesti päivän toimia kuten laittaa ruokaa tai pestä pyykkiä (jota ei muuten voi pestä nyt, kun pesukoneemme on rikki).

Katsomme arki-iltaisin elokuvia tai pelaamme korttia. Meikkaan enää harvoin, mutta se ei ole mikään voimaantumisasia, vaan puhdasta laiskuutta. Alan keski-ikäistyä, mutta se tuntuu hyvältä. Puhelinta pitää ladata monta kertaa päivässä ja tarvitsisin uuden tietokoneen. Arkisia huolia tai ehkä vain asioita.

Haluaisin ottaa lisää kuvia uudella kamerallani, huolettomasti, miettimättä. Ostin juuttitaulun, johon kuvat voi kiinnittää nastoilla. Laitoin Polaroidien joukkoon Mian ja Mikan häiden kiitoskortin. Haluan luoda kollaasin elämäni ihmisistä, ja myös Juhanin elämän ihmisistä. Tai ehkä meidän elämämme, jaamme jo jossain määrin ihmisetkin.

Joskus selaan hääpukuja. Rakastin erityisesti yhtä, jossa oli syvään uurrettu kaula-aukko ja ohuet olkaimet. Mekko oli satiinia tai jotain sellaista laskeutuvaa materiaalia. Kuvassa oli plus-kokoinen malli, jolla ei ollut rintaliivejä ja hänen rintansa lepäsivät raskaina, pyöreinä ja kauniina mekon ohuen kankaan alla. Ostin kuitenkin toisen.

Tilasin verkkokaupasta myös lyhyttäkin lyhyemmän mustan samettimekon. Sivuilla oli video mallista, joka pyörähteli mekko päällä ja hänen takapuolensa peittyi juuri ja juuri. Hänellä oli päällään verkkosukkahousut ja hänen tyylinsä oli juuri samanlainen kuin minulla 20 vuotta sitten. Kiersinkö jonkun kehän loppuun?

En enää osta vaatteita netistä, jollen näe kuvaa vaatteesta itseni kokoisen ihmisen päällä. En näytä samalta kuin 55-kiloiset mallit ja siksi vaatekaan ei näytä samalta päälläni. Se on tosi ok, mutta tällaisen linjauksen olen tehnyt.

Pian menemme Helsinkiin häämessuille. Se tuntuu naurettavalta ja tarpeettomalta, mutta kaipasimme kai molemmat syytä käydä siellä, näkemässä ihmisiä ja syömässä hyvin, vaikka aika hyvin syömme Turussakin. Ihmisiä tulee nähtyä nykyään valitettavan harvoin. Olen melkein aina tavoitettavissa, jos joku muukin kaipaa seuraa.

Yritän puhua joka päivä enemmän kauniisti kuin rumasti.

Tästä lähtee joki

Olen viimeksi kirjoittanut tänne lokakuussa 2020. Siitä on yli kaksi vuotta. Väliin tuli monia asioita. Kriittisestä korkeakoulusta saatu huono palaute lamaannutti kaiken kirjoittamisen pitkäksi aikaa ja siitä olen vähän katkera. En enää muista palautteiden sanamuotoja, mutta sisältö oli selvä: kirjoita jotain muuta kuin sitä, jonka työstämiseen olet käyttänyt viimeiset kaksi vuotta.

No mutta HAH! Sen, juuri sen saman tekstin, lähetin neljä kuukautta sitten kustantamoille. Yhtäkään vastausta ei toki ole kuulunut vielä, mutta ainakin sain sen valmiiksi. Tietysti se oli aivan erilainen kuin piti olla. Mutta se kuuluu luovaan prosessiin.

Kun pääsin yli lyttäävästä palautteesta, aloin kirjoittaa entistä suuremmalla vimmalla. Mutta en blogia, en Instagramia, en mitään sellaista. Aloin kirjoittaa käsikirjoitustani. Kun sain sen valmiiksi, aloitin kaksi uutta. Kuulostan nyt hirveän työteliäältä, mikä on aika harhaanjohtavaa. Oikeasti se vimma oli sitä, että kirjoitin vähän ehkä kahden viikon välein. Mutta jos otetaan huomioon se, että olen ollut virallisesti työkyvytön jo puolitoista vuotta, on se mielestäni aikamoinen suoritus!

Blogi ei toisaalta kiinnostanut enää. Tarve ottaa kantaa jokaiseen asiaan hälveni. Edelleenkin tämän sivuston kuvauksessa lukee ”Roosa on turkulainen kirjoittaja ja tuottaja, joka käsittelee blogissaan seksiä, rakkautta ja yksinäisyyttä.” Sehän ei siis ole enää ollenkaan osuva. Seksin käsittely ei ole oikein enää luontevaa, kun on vakaa parisuhde. Sama pätee oikeastaan myös kahteen muuhun. Rakkaus on muuttanut muotoaan. Yksinäisyyttä ei enää ole. Ei ole enää Tinder-pyöritystä, josta kertoa anekdootteja. Ei yhden illan juttuja eikä epämääräisiä sutinoita. Olen tästä kaikesta myös hyvin onnellinen nyt.

Olen myös törmännyt omaan keskeneräisyyteeni. Olen poistanut vanhoja kirjoituksia, joissa olen mielestäni liian itsevarma. On hyvä olla vähän nöyrä, kai? En ole terveydenhuollon ammattilainen tai seksuaalineuvoja. En edes opiskellut koskaan sukupuolentutkimusta. Minulla on toki edelleen mielipiteitä ja olen mielestäni aika tiedostava, jaksan ottaa vastaan uusia asioita. Mutta en koe enää olevani millään tavalla asiantuntija.

Enemmänkin haluaisin kai kirjoittaa jonkunlaisia tunnelmapaloja. Siitä, kuinka toisen kulmakarvat ovat niin pitkät, että naurattaa. Siitä, miten paljon voi ärsyttää kasvoille satava räntä. Siitä, miten amaryllis kukkii upeasti ja siitä, miten pyykkikone on hermoja raastavasti rikki. Siitä, miten katsoin tänä aamuna Lizzon keikan ja syntyi tarve ottaa oma takapuoli ja sen liikkeet haltuun. Kuka lähtee kanssani twerk-kurssille?

Eeva Kilpi sanoi:

Kirjoittaminen on suvutonta lisääntymistä.

Minä puhun totta:

ihmiset joka tapauksessa luulevat että valehtelen.

Minun pitäisi kai uusia tämän blogin kuvaus, ehkä jopa nimikin. En tiedä enää, mitä käsittelen. Uskon kuitenkin, että pian muotoutuu jokin uusi uoma! 

Maria Veitolan kasat

Maria Veitola laittaa Instagramiin kuvan kasasta, ”katsokaa, minäkin olen tavallinen”, hän sanoo ja minä mietin, että minulla ei ole kasoja, minulla kaaos. Likainen, kaatuva kaaos, vessassa tuijotan kuollutta hämähäkkiä, joka on roikkunut verkossaan jo viikon enkä saa itsestäni irti sitä, että hautaisin hänet roskikseen tai edes imuroisin pois. Maria Veitola saattaa olla tavallinen tai varmasti onkin, ehkä minä olen epätavallinen. Joillain toisillakin ihmisillä on tiskejä, mutta minulla lattiat lainehtivat tyynyistä, peitoista, vaatteista, puhtaista lakanoista ja jätesäkeistä. Ne lainehtivat kuin ajatukseni, tunkkaisina ja pölyisinä, tummanpuhuvina.

”Minua pelottaa kauheasti kun tajuan että kaikki muut ovat normaaleja. Kun ymmärrän että kaikki muut selviävät siitä mistä minä en”, kirjoittaa Ann Heberlein ja minä tiedän täsmälleen, mitä hän tarkoittaa. 

Minä raivostun, tosissani raivostun, kun puhelimeni ei lataa Instagram-kuvia tarpeeksi nopeasti. Aivoissani rätisee, niiden sähkövirrat menevät vääriin suuntiin väärällä tavalla ja varmasti väärällä nopeudella. Teen joka päivä BDI-21-testin ja saan aina pisteitä. Eilen makasin koko illan sängyssä ja katsoin YouTube-videoita, joissa toisella puolella maailmaa touhukkaat ihmiset valmistivat täytettyjä voileipiä. Päässäni soi edelleen Popeda, aina vain Popeda. Ostin kasvomaskin, se on musta ja puuvillaa ja myyjän mukaan sen lävitse on vaikea hengittää. Se maksoi 11 euroa, aika kova hinta siitä, että on vaikea hengittää.

Olen syönyt, olen peseytynyt ja olen nähnyt ystäviäni. Mutta iltaisin minusta tuntuu kuin olisin läpinäkyvä. Nukahdan tai teeskentelen nukkuvani, en enää tiedä niiden eroa. Suunnittelen päiville ohjelmaa, on tärkeää olla touhukas näinä aikoina, kun ei ole töitä. Suunnittelen ja kynnyksellä pysähdyn, jollei joku varta vasten kisko minua ulos. Kerään tunnollisesti bioroskat omaan astiaansa vain upottaakseni myöhemmin koko astian sisältöineen sekajätteeseen banaanikärpäspilven keskeltä. Huomenna menen aamiaisella kahvilaan, sillä olen seurustellut neljä kuukautta ja niin rakastunut, että se tuntuu fyysisenä kipuna. Menen siitä huolimatta, että päivärahahakemukseni käsittelyaika on 7 viikkoa ja tunnen, miten sellaiset asiat kuin opintolainanlyhennys tai oman asunnon ostaminen luisuvat koko ajan kauemmaksi.

Iltaisen sinnittelen hereillä väkisin. Se on päivä päivältä vaikeampaa. Kesä haipuu tänä vuonna hitaasti. Olen lihonut ja yritän kävellä joka päivä, tai haluaisin ainakin, miten paljon? Kolme kilometriä, neljä, viisi? Tai ehkä kaksi. Tiedostan kaksi asiaa: laihdutuskulttuurin haitallisuuden ja sen paljonpuhuvan luvun, jonka vaaka näytti viime viikolla.

Kirjoitan, koska niin saan kiinni ajatukseni. Minulla 111 sivua käsikirjoitusta, johon en ole koskenut, heh, neljään kuukauteen. Tiedosto on auki lähes aina, haluaisin tehdä sitä niin kuin tein koko koronakevään, joka nyt tuntuu kaukaiselta ja jotenkin vaalealta ajalta. Haluaisin tehdä, mutta käteni painuvat raskaina syliini, ajatukseni painuvat raskaina, kaikki on niin raskasta. Jokin tässä syksyssä on muodotonta ja painavaa. Ann Heberlein kirjoittaa, että ahdistus on korppi, mutta minun ahdistukseni ei ole. Minun ahdistukseni on kelmu tai ehkä vesi, jonkin painava, joka tukkii suun, täyttää henkitorven niin, että pihahdustakaan ei kuulu, vaikka kuinka yrittäisin huutaa. ”Minulla on ollut kyrpä välillä suussa ja toisinaan perseessäkin, mutta ääni on edelleen tallella.” kirjoitin joskus (tarkalleen ottaen vuonna 2016, kun painajaiset eivät vielä olleet totta: http://creat.fi/suo-kyrpa-ja-jussi/). Se ihminen ei tiennyt mistään mitään, ajattelen katkerasti ja heti perään hellästi.

Olen lukenut viime aikoina näitä tekstejäni. Kaivannut ehkä sitä ihmistä, joka saattoi niin kevyesti kertoa elämästään, oli niin itsevarma sanoissaan. En tiedä, mikä on muuttunut. Olenko alkanut varovaiseksi tai pelokkaaksi? Joka tapauksessa jokin muoto minussa on alkanut kaivertaa tietään ulos ja tämä on se reitti, jonka sille keksin. Pyyhin joka toisen virkkeen pois. Sanat eivät tule kevyesti enää, joskus ne tulivat. Haluaisin kaivautua peiton alle, unohtua. Mutta samalla minä kirjoitan, haluan olla näkyvä, haluan, että sanani tulevat luetuiksi. Haluan olla olemassa, näiden kasojen keskellä, täällä, missä hämähäkit kuolevat rauhassa.

”Miten sä oot niinku kehittynyt ihmisenä sun sairastamisen aikana?”

Istun iltaa baarissa. Puheeksi tulevat mielenterveysongelmat. ”Miten sä oot niinku kehittynyt ihmisenä sun sairastamisen aikana?”, joku kysyy. Vastaan, että en vittu mitenkään.

Mielisairauteen sairastuminen on iso ja vaikea asia. Se saattaa pirstoa koko olemassa olevan maailman ja vaikeuttaa olemista loppuelämän ajan. Se saattaa murskata ja johtaa kuolemaan. Sellaiset lopputulokset eivät ole ollenkaan tavattomia.

Meille kuitenkin kerrotaan usein toisenlaista tarinaa, sankaritarinaa. Me kaikki tunnemme hahmon: jonkun, joka masentuu, ahdistuu, lopettaa syömisen tai joskus harvoin jopa menee psykoosiin. Joku, jonka elämä hetkeksi kääntyy kokonaan ympäri. Mutta vain hetkeksi. Kun sairaus loppuu, on tuo ihminen entistä vahvempi, entistä elinvoimaisempi ja entistä henkistyneempi. Se on kehityskertomus. Me jopa kutsumme paranemista matkaksi.

Mutta omalla kohdallani toipuminen ei ole ollut matka. Se on ollut pysähdys, jumittamaan jäänyt vhs-nauha. Se on se kalsea voimattomuus, jota tunnen tälläkin hetkellä, seinän tyhjyyteen uppoava tuijotus.

Oma sairastumiseni oli aika vakavaa laatua. Menetin osan kognitiivisista kyvyistäni väliaikaisesti. Olin melkein vuoden sairauslomalla. Kun sairasloma alkoi ja selvisi, että siitä tulee pitkä, riemastuin. Nyt minulla olisi viimein aikaa kirjoittaa se kirja, kirjoitinhan jo osastolla kuitenkin 140 sivua päiväkirjaa. En kuitenkaan kirjoittanut sairausloman aikana juuri mitään, pari blogikirjoitusta ja yhden artikkelin. En ole edes lukenut sairaalassa kirjoittamaani tekstiä.

Toipumisen aika meni siihen, että palautin omia normaaleja kykyjäni takaisin. Ärsytti, kun suusta ei tullut niitä sanoja, joita yritin sanoa. Vitutti ja vituttaa edelleen, kun tuntuu, että kirjoittamisen edessä on jokin muovipalikoista koottu muuri, jota en osaakaan purkaa. Väsytti niin paljon, että tiskit ja imuroimiset jäivät viikoiksi. Tylsää ei tosin ollut hetkeäkään, kaikki aivojen kapasiteetti oli käytössä, kun mieli korjasi vaurioitaan.

Lääkkeitä kokeiltiin ja vaihdettiin. Se oli rankkaa, törmätä uudestaan ja uudestaan siihen, että oksentaa joka päivä ja nukkuu 14 tuntia joka yö. Siihen, että ajatukset eivät kulje samoin kuin ennen eikä enää tunne seksuaalista mielihyvää niin kuin on tottunut. Viimeksi viime viikolla lääkkeitä taas nostettiin, nyt on jo viisi pilleriä joka ilta. Turtuukohan siihen ikinä?

Vielä tänä keväänä jouduin uudestaan sekamuotoisen nopeatempoiseen sykliin. Juuri siihen, mitä olin pelännyt sairaalaan joutumisesta lähtien. Se meni ohi, mutta pelästytti. Tällaista elämä nyt on, vuosia tästä eteenpäin ja ehkä koko loppuelämän. Pitäisi yrittää ajatella, että se on ihan ok. On ok, että välillä menee huonosti.

Jotain olen tietenkin oppinut. Olen oppinut tuntemaan itseni paremmin, olen oppinut tulkitsemaan menneisyyteni uusiksi ja olen oppinut tarkkailemaan varomerkkejä. Mutta ei se ole ollut kehittymistä, se on ollut hyväksymistä. Hiljaista ja pitkää vellomista omassa itsekkyydessä, jotta joskus olisi siinä tilanteessa, että voisi koittaa olla parempi ihminen.

Minua ärsyttää suunnattomasti, kun mielenterveysongelmia romantisoidaan. Minä en jalostunut sairaudessani paremmaksi tai taitavammaksi. Oikeastaan tyhmenin vähän ja käännyin sisäänpäin. Minulle kävi suhteellisen hyvin, pystyn tekemään taas töitä ja tulen joskus vielä olemaan tarpeeksi hyvä ilmaisemaan itseäni, jotta pärjään terapiassa. Mutta en takuulla ole töissäni yhtään parempi kuin ennen sairastumistani, saatan jopa olla huonompi. Stressinsieto- ja keskittymiskyvyt eivät ole vielä samalla tasolla kuin ennen sairastumista. En henkistynyt, en oppinut suurempaa totuutta enkä löytänyt kutsumustani. En ollut kärsivä nero, vaan aika tavallinen ihminen, jonka elämänpiiri oli pieni ja puheenaiheet yksipuoliset. Elämäni oli tauolla eikä minussa ollut tilaa ihmisenä kehittymiselle.

Avoin kirje rakkaalle Turulle: olet perseestä

Rakas Turku. En ole koskaan halunnut lähteä luotasi. Olet sitä kaikkea, minkä ymmärrän kodiksi ja hyväksi. Mutta olet välillä aivan vitun perseestä.

Ei riittänyt, että torin paikalla on valtava kuoppa. Ei riittänyt, että Wiklund on työmaa. Ei riittänyt, että Hansakortteli on yksi iso väliaikaissokkelo. Ei riittänyt edes se helvetin funikulaari. Ei, kaikkeen on pitänyt kajota.

Eilen kävin hyvästelemässä yhden rakkaan kantapaikkani, kun Baaribaari on lopettaa toimintansa. Baaribaari on ollut kaupungin iloisin yökerho, hauskin sisäpiha ja paras lihatiski. Baaribaarissa on ollut leppoisa takahuone ja täysi tanssilattia, jossa pussailla tuntemattomia. Keikat ovat olleet ilmaisia ja niitä on ollut paljon. Hanasta on saanut halpaa kaljaa ja aika usein kaljalle lähtemisen käsite onkin yllättäen sisältänyt myös jallua. Eikä mistään muusta baarista ole saanut kesäkeskiviikkoisin soijanakkeja. Baaribaari on ollut kaupungin kirjaimellinen väriläiskä hienoine tapetteineen ja upeine kalusteineen (joita ehkä saa nyt ostaa jostain, mistä?). Tulen kaipaamaan sinua Baaribaari!

Viime vuosina Turku on menettänyt paikan toisensa jälkeen. Se on todella poikkeuksellisen huonoa mainosta kaupungille, joka haluaisi olla tunnettu kulttuuristaan ja ravintoloistaan.

En voi olla ajattelematta, että täällä hyväksytään vain tietyt muodot kulttuurista, vain se, mikä ylhäältä katsotaan oikeaksi. Me, jotka edustamme jotain muuta, saamme taistella. Koko aikuisikäni olen pelännyt Dynamon menettämistä, jopa niin paljon, että Baaribaarin lopettaminen yllätti täydellisesti. Kaupunki on täynnä punkkareita, hippejä, hörhöjä ja muuta marginaalia, joka siivotaan täysin pois katukuvasta. Täällä saavat näkyä vain kliseet jääkiekkoilijoista ja misseistä. On kuin joku olisi unohtanut kertoa Turun brändityöryhmälle, että kaupunki syntyy vain kaupungissa asuvista ihmisistä. Baaribaari ei sentään palanut yön pimeydessä.

Turku, armaani, voisit olla niin järjettömän hyvä, elävä ja monimuotoinen. Miksi haluat olla toriparkki ja Naima, siivottuja tilastoja ja Turun tauti? Täällä luulisi olevan tilaa kaikille. En välillä kestä sitä, millaisessa paikassa oikein asun. Vitun Turku.

"Milloin kävit viimeksi testaamassa hedelmällisyytesi?"

Ah, aina ihanat Facebook-mainokset. Nuo kohdennetut pikku helmet! Tänään minulle mainostettiin kivasti lapsettomuushoitoja.

Mainoksen takana on Felicitas Mehiläinen, ”yksilöllisten hedelmöityshoitojen edelläkävijä”. Mainos aloittaa melko neutraalisti kysymällä, että koska olen viimeksi käynyt gynekologilla (kaksi vuotta sitten). Mutta sitten: ”Hedelmällisyys alkaa alentua jo varhain”. Hupaisaa pientä pelottelua! Onneksi tutkimukset saa helmikuun loppuun mennessä puoleen hintaan.

No kuulkaa, minäpä menen nyt neuvolaan selvittämään oman hedelmällisyyteni, kun on kerran niin halpaa!

No en todellakaan mene. Keskimäärin suomalainen nainen synnyttää ensimmäisen lapsensa 28-vuotiaana. Suurin osa lapsista tehdään 30–34 vuoden iässä. Olen 29-vuotias. Ei ole kiire, oikeasti, ei ole.

Aika nopeasti selviää, että ainoat syyt, joiden takia tämän mainoksen näen, ovat ikäni ja kotipaikkakuntani. Kolmekymppinen kaupunkilaisnainen siis on näissä algoritmeissa lapseton ja rahoissaan. Ihana stereotypia!

Yhteiskunta on ikäiselleni naiselle jo nyt aika rankka. Politiikan huipuista yllättäviin päiväkotimainoksiin (mistä niitäkin riittää Facebookiin?) ja sukulaisista naistenlehtiin joka puolella ympärillämme muistutetaan, että lapsia olisi paras tehdä. Ja siitä muistutetaan nimenomaan naisia. Lasten hankkiminen ei ole Suomessa vuonna 2019 koskaan naisen oma asia. Se on yhteiskunnan asia.

Minusta on törkeää, siis raivostuttavan törkeää, että lapsettomia hoitavalla klinikalla ei ole sen vertaa tyylitajua, että ymmärtäisi tällaisten mainosten olevan aika monelle isku vyön alle. Olen tyrmistynyt siitä, kuinka vähän pelisilmää noin isolla firmalla on. Jokaiselle, joka tajuaa olevansa kyseinen mainoksen kohderyhmää, tulee siitä paha mieli. Me nimittäin mietimme jo hedelmällisyyttämme. Me mietimme sitä, kun haaveilemme lapsista. Me mietimme sitä, kun jonotamme sterilisaatioon (jota ei muuten ikinä mainostettaisi näin). Me mietimme sitä, kun Väestöliitto jälleen kerran on huolissaan suomalaisten huonosta syntyvyydestä.

Kiitos siis Felicitas Mehiläinen, kun lähdit ajamaan asiaasi painostamisen ja syyllistämisen kautta. Aika raikasta toimintaa taholta, jonka palveluiden pariin niitä tarvitsevat kyllä ohjautuvat itsestäänkin. En epäile ollenkaan, etteikö Felicitas Mehiläinen tekisi hyvää työtä hoidoissaan. Sen sijaan firman asenteen perusteella en hakeudu heidän palveluidensa pariin sitten, jos ja kun asia on omalla kohdallani ajankohtainen. Tämä, jos mikä, on aihe, jonka käsittelyn pitäisi olla hienovaraista ja ymmärtävää.

Jos yhteiskunnan lisääntymiseen liittyvät paineet ärsyttävät, kannattaa myös tulla katsomaan käsikirjoittamani Dating Mr. C -nukketeatterinäytelmä. Esitys käsittelee juuri näitä teemoja ja ensi-ilta on 22.2.2019 TEHDAS Teatterilla!