Selviytymistarina

Ensi viikolla on sairauslomani viimeinen päivä. 11 kuukautta olen ollut sivustakatsoja, melkein vuoden. Vuosi on kiitänyt ohi nopeasti enkä oikeastaan muista siitä paljoakaan. Muistan, että jäin sairaslomalle 30.11.2017, jouduin sairaalaan 8. joulukuuta ja pääsin sieltä 9. tammikuuta.

11 kuukautta olen ollut tekemättä mitään. En tiedä, mihin käytin pitkän kevään, olin kai vain kotona. Muistan masentuneen kesän ja vauhdikkaan alkusyksyn, muistot ovat kuukauden kokoisia lohkareita.

Sanotaan, että tylsyys on hyvä merkki. Sairaalassa viimeinen viikko oli tylsä. Syksy on ollut tylsä. Mieli on rakentunut uudelleen.

Alkuvuodesta lääkäri sanoi, että toipumiseni on samanlainen prosessi kuin psykoosin jälkeen. Luin kirjoista, että kaikkien lääkkeiden kaikkia sivuvaikutuksia vaarallisempaa aivoille on mania. Sitä en tiedä, kuinka vaarallinen on sekamuotoinen jakso, jonka itse koin.

Edelleen on päiviä, jolloin en uskalla poistua kotoa. Edelleen ahdistaa. Edelleen pelkään lääkkeiden sivuvaikutuksia ja edelleen on suruaika. Rehellisesti sanottuna en usko, että voisin viikon päästä aloittaa kokopäivätyön. Mutta voin aloittaa jotain.

En kuitenkaan tiedä, mitä aloittaisin. Olen viimeisten vuosien aikana rakentanut itseni ja työelämän välille korkeat muurit, joita epäonnistumiset, työnantajien hiljaisuus ja työvoimatoimiston työnhakuneuvojan ”kiva kun sä jaksat noita töitä hakea, mutta et sä mitään saa” -lausahdus ovat kasvattaneet.

Varsinaisten töiden sijaan olenkin jo pitkään vain kirjoitellut, puuhannut järjestöissä ja koittanut pitää itseni kiireisenä ilman, että mistään on saanut palkkaa. En ole uskaltanut edes haaveilla palkasta. Toisaalta jokin puoli minusta ei halua mitään niin paljon kuin säännöllisen työn, melkein ihan mitä tahansa. Unelmoin siitä. Mutta kukaan ei ole vastannut unelmiini ja nyt en tiedä, miltä cv:ni näyttää vuoden kokoisen aukon kanssa. Turha siitä on mitään valehdella, sillä kuka tahansa, joka osaa googlata, keksii kyllä, missä olen ollut.

Oikeastaan toivoisin jonkinlaista ihmettä. Että puhelin vain soisi ja minulle tarjottaisiin töitä. Että joku lukisi vaikka tästä, että mitä kaikkea olen tehnyt (ollut toimittaja, tuottanut tapahtumia, tehnyt elokuvia, hoitanut budjetteja, ollut esimies, kirjoittanut käsikirjoituksen, ideoinut, tiedottanut, laskenut, puhunut, viestinyt, etsinyt, löytänyt, luonut ja valmistanut vaikka mitä) ja soittaisi, että olet muuten just se joka me tarvitaan.

Työhakemusten tekeminen on helvetin vaikeaa ja vielä vaikeampaa se on ollut, kun gradun jälkeen itsetunto on ollut koko ajan nollassa ja nyt sairasloman jälkeen selvästi miinuspuolella. Haluaisin takaisin osan siitä itsevarmuudesta, joka minulla oli viidennen vuoden opiskelijana. Toki yritän ymmärtää, että olen varmaankin ollut tässä muutaman vuoden jo tosi sairas. Ihan salamaniskusta en sairaalaan joutunut, sitä oli itse asiassa ehdotettu jo puoli vuotta aiemminkin. Mutta se ei auta minua uskomaan itseeni. Kaikesta tuosta aiemmin listatusta huolimatta tuntuu, että en osaa kerta kaikkiaan mitään.

Olen monen monta kertaa kuullut, että ”parempi katua sitä, mitä on tehnyt, kuin sitä, mitä ei ole tehnyt”, mutta voi pojat, että kadun montaakin tekemään asiaa. Kadun, että elin niin huoletta koko opiskeluajan. Olin varma, että minusta tulee kirjailija, joten jätin kaiken järkevän työkokemuksen hankkimisen muille. Sen sijaan juhlin ja keräsin muita kokemuksia. Olin varma, että onnistun ihan vain olemalla itseni.

Aloin huolestua vasta aivan opintojen loppupuolella. Kävin kysymässä opettajilta, että mitä jos minusta tulee syrjäytynyt. Olin siitä niin aidon huolissani, että on suorastaan loogista, että nyt vietin kokonaisen vuoden työelämästä syrjässä. Edelleen työttömänä pysyminen tuntuu todennäköisimmältä vaihtoehdolta. En tiedä, mitä tekisin.

Jokin uusi vahvuus on silti syntynyt. Tiedän ihmisiä, jotka ovat olleet vuosia kykenemättömiä työhön. Tiedän ihmisiä, jotka ovat jo hyvin nuorena jääneet eläkkeelle. On uskomatonta, että selvisin alle vuodessa siitä, mitä olen kokenut. En usko, että olen ollut yhtään vahvempi tai parempi kuin kukaan toinenkaan. Tässä asiassa olen ollut vain onnekas. Vielä elokuussa selvitin määräaikaisen työkyvyttömyyseläkkeen ehtoja. Nyt selvitän työttömyystukea. Joillekin se ehkä vaikuttaa säälittävyydesta toiseen vaihtamiselta, mutta minulle se on iso asia.

Miehet, jotka rakastavat itseään – arviossa Tuukka Temosen Valmentaja

Huomenna ensi-iltansa saa Tuukka Temosen ohjaama elokuva Valmentaja, joka kertoo meille kaikille tutusta yritysvalmentaja Jari Sarasvuosta (Mikko Nousiainen).

Elokuva kertoo Sarasvuon tarinan kronologisesti ja hyvin yksitoikkoisesti. Hahmo näyttäytyy lähinnä epäonnistumisten ja dokaamisen kautta, eikä kumpikaan näistä onnistu täysin tekemään tutuksi Sarasvuon ristiriitaista persoonaa – mikä saattaa olla tarkoituskin. Elokuva on koherentti kokonaisuus, sitä on turha kiistää, mutta ei se erityisen hyvä elokuva ole silti.

Elokuvan ehdottomin, pisin ja vastenmielisin miinus on sen läpi kulkeva sovinismi. Naiset ovat elokuvassa niitä, jotka hurraavat, kun Sarasvuo pitää puheita. Niitä, jotka rakastuvat tähän epäkelpoon alkoholistiin ja silittävän hänen päätään. Niitä, joita Sarasvuo ja muut miehet katsovat. Mutta toimijoita he eivät ole.

Elokuvan alkupuolella on useita kohtauksia, joissa ilmeisesti yritetään luoda ajankuvaa ja rakentaa Sarasvuon hahmoa kuvaamalla alastomia tai vähäpukeisia naisia. Naiset ovat tissibaareissa, bileissä tai Sarasvuon sängyssä. Tuntuu kuin ohjaaja olisi halunnut käyttää hyväkseen jokaisen mahdollisen tilaisuuden näyttää nainen objektina. Lisäksi hän tekee sen kritiikittömästi eikä naisten esineellistäminen luo säröä Sarasvuon hahmoon.

Sarasvuon, jota kutsutaan elokuvassa myös ”keisariksi” ja ”sankariksi”, lempikirosana on pillu. Pillut lentelevät erityisesti silloin, kun Sarasvuo haukkuu muita miehiä. Toisaalta Sarasvuon vaimo esitetään ”jumalattarena”, joka Sarasvuon tehdessä uraa puuhailee kotona koirien kanssa ja, ehkä elokuvan irvokkaimmassa kohtauksessa, imuroi, kun bisnesmiljoonia tahkonnut yritysvalmentaja saapuu kotiin.

Elokuvan Sarasvuon suurin rakkaus ei olekaan ensimmäinen tai toinenkaan vaimo, vaan Jussi Parviainen (Tatu Sinisalo). Hänen takiaan Sarasvuo valmis uhraamaan miljoonia ja miesten välinen suhde on syvempi kuin Sarasvuon suhde kaikkiin elokuvan naisiin yhteensä.

Tarkoitus luoda ajankuvaa tai rakentaa hahmoa ei mitenkään voi peittää sitä, että yhdelläkään elokuvan naisella ei ole persoonaa tai tarkoitusta muuna kuin Sarasvuon sankaruuden pönkittäjänä. Kerrottakoon, että elokuvassa on useita mieshahmoja, jotka ovat Sarasvuon kanssa tasavertaisia liikekumppaneita ja ystäviä. Mieshahmot saavat nauttia persoonan tuomasta luksuksesta.

Elokuvan katsomisen jälkeen on aivan selvää, että Sarasvuo on ohjaaja Tuukka Temoselle suuri idoli ja juuri se tekee elokuvan sovinismista niin ongelmallista. Ymmärrän yrityksen luoda hahmoon vastenmielisyyttä, mutta se ei onnistu. Sarasvuolle on rakennettu sankarin jalusta ja siksi sankarillista on kaikki, mitä hän tekee.

Valmentaja on Temosen sanoin elokuva yhdestä miehestä ja trailerin mukaan vuoden miehekkäin elokuva. Olen molemmista täsmälleen samaa mieltä. Minulle se on myös elokuva naisten paikasta miesten maailmassa.

Natural High Healing Festival - rauhaa, rakkautta ja elintasoa

5.–8.7. Lokalahdella Uudessakaupungissa järjestettiin Natural High Healing Festival, jonne pääsin tutustumaan. Tapahtuma kesti torstaista sunnuntaihin, mutta olin paikalla vain perjantain ja lauantain.

Kyseessä on täysin päihteetön henkiseen ja fyysiseen terveyteen keskittyvä tapahtuma. Suurin osa tapahtumaan osallistuneista on nuoria aikuisia, mutta paikalla on myös paljon lapsiperheitä. Vaikka tapahtuman liput olivat kalliit, 75–135 euroa, alueella ei ole ollenkaan aitoja. Se kuvaakin hyvin tapahtuman henkeä: ihmisten hyvyyteen luotetaan.

Eniten tapahtumassa itseäni kiinnostavat siellä käyvät ihmiset. Tapahtuman ohjelmassa on muun muassa joogaa, tanssia, luentoja niin kehollisuudesta kuin ihmissuhteistakin, musiikkia, seremonioita, tantraa, bileitä ja esityksiä. Erityistä on, että tapahtumassa on useita pelkästään miehille suunnattuja ohjelmanumeroita. Tapahtuman profiili on henkiseen kasvuun ja vaihtoehtoisiin elämäntapoihin keskittyvä. Eli siis hippi.

Mutta Natural High Healing Festival ei ole mikä tahansa hippi. Kallis hinta ja päihteettömyys karsivat paikalta kokonaan elämään lepsusti suhtautuvat pilvenpolttelijat ja minimirahoilla kommuuneissa elävät nuoret. Paikalla on vain luonnonläheisiä elintasohippejä: aikuisia, vakaassa elämäntilanteessa ja suhteellisen terveinä. Hyvinvointi loistaa kävijöistä. Kaikki ovat kauniita, ystävällisiä ja hyväkuntoisia. Rauha ja onni kuvastuvat monen olemuksesta, tai siltä ainakin näyttää. Suurin osa kävijöistä on pukeutunut joogahousuihin, mutta monella näkyy päällä myös luonnonmateriaaleja.

Kolmatta kertaa tapahtumaan osallistuva Susanna Vihreämaa.

Samoin onni huokuu myös alueellani tapaamasta Susanna Vihreämaasta, joka on tapahtumassa kolmatta kertaa. Hänestä Natural Hihg Healing Festivalilla tärkeintä on joukkoon kuulumisen tunne ja itsensä ylittäminen: ”Täällä kuljetaan sydämet avoimena kohtaamisille. Ja täällä on mahdollisuus kohdata myös itsensä!”.

”Erityisen tärkeää on, että miehet voivat täällä opetella koskemaan”, Vihreämaa sanoo ja korostaa, että kosketus on suomalaisessa kulttuurissa miehille hyvin vaikeaa. Niin kuin se onkin.

Vihreämaan mukaan tapahtuma on myös muuttanut häntä pysyvästi. "Kävi niin, että ensimmäisenä vuonna sydämeni aukesi, enkä ollut enää sama ihminen. Olen näinä kolmena vuotena kasvanut valtavasti”, hän kertoo.

Tapahtuman sivuilla luvataankin että "rakkauden ja transformaation kesä odottaa sinua!".

Alueella myydään vegaanista ruokaa, joka suurelta osin on vieläpä raakaruokaa. Kahviin lorautetaan mukaan kookosöljyä ja kojuissa myydään lasisia vesipulloja. Glitterit maksavat 20 euroa, eli siis enemmän kuin esimerkiksi Ruisrockissa.

Tapahtumassa on myös tieteen rajoja koettelevia ohjelmanumeroita. Esimerkiksi eläinkommunikoija Maiccu Kostiainen pitää tapahtumassa luennon. Ohjelmasta on kuitenkin vaikea saada selvää, sillä nettisivujen kuvaukset työpajoista on käännetty suoraan Google Translatorilla.

Niin rauhaa rakastava kuin tapahtuma onkin, on siellä myös hyvin vakavia ongelmia, jopa niissä vähäisissä työpajoissa, joihin itse osallistun. Perjantain deittitapahtuma on tarkoitettu vain heteroille ja sinne mennään mies-nainen-parijonossa, jotta molempia olisi yhtä paljon (on toki toinenkin, kaikille tarkoitettu deittitapahtuma, mutta mikseivät molemmat olleet?). Kun tantratapahtumassa ohjaaja kehottaa ”olkaa kuin afrikkalaiset ihmiset ja löytäkää sisäinen eläimenne” meinaan ensin tukehtua ja sitten kävellä suoraan ulos.

Kaiken kaikkiaan oma tummiinpukeutuva, väsynyt olemukseni ei sovi tapahtumaan ollenkaan ja kaikkialle ripotetut elämänohjeita tuputtavat kyltit lähinnä ärsyttävät. Teltassa yö tulee nukuttua huonosti ja kohtaan jopa yhden ahdistelijan tässä turvallisessa tilassa. En uskalla osallistua deittitapahtumaan juurikin yllä mainituista syistä, ja koska olen keuhkoputkentulehduksessa, joogat jäävät väliin. Oma kokemukseni sydämen avautumisesta ei ole erityisen vahva, vaikka alan itkeä tantrabileissä, kun pitää nousta rakkauden tasolle eli avata sydänchakra.

Oma inhokkiohjelmani on Connection Circle, jossa leikitään piirileikkejä ja lauletaan ”Every cell in my body is happy”. Myös kaksi tuntia kestävä teeseremonia on piinaava, sillä seremonian ajan pitää istua hiljaa paikoillaan. Tosin seremonian jälkeen olo on seesteinen, joten ehkä se kuitenkin teki hyvää.

Suosikkini sen sijaan on kaikesta huolimatta Tantric Party. Tanssiminen on hauskaa ja ihmisten kohtaaminen vaati itsensä haastamista.

Osallistuin tapahtumassa Hidden 90’s Party -, The Power of Silent Wisdom -, Tantric Party -, Connection Circle – ja Tea Ceremony -työpajoihin.

Kuvat: Tuisku Lehto