Sodankylä, ikuisesti

Juna viiltää läpi Suomen, läpi Varsinais-Suomen vihreiden, väreilevien viljapeltojen, Keski-Suomen peilityynten järvien ja saapuu lopulta Lappiin, joka on tummanvihreää metsää ja punaista suota. Olen samaan aikaan unessa ja hereillä, mutta näen silti kaiken, kun juna koittaa voittaa auringonlaskun. Matkalla Rovaniemeltä Sodankylään porot pysäyttävät bussin.

Jäämerentiellä on nimensä mukaisesti kylmää. Sodankylä on pieni ja matala. Siellä on maailman pohjoisin Lidl, vanha puukirkko, Alko ja Helluntaiseurakunta. Kaikkien Sodankylän kirpputorien kaikki villapaidat menevät ensimmäisinä päivinä. Ikuinen talvi puhaltaa pohjoisesta. Viikon aikana lämpötila kuitenkin nousee 20 astetta. Ainut paikka saada ruokaa iltayhdeksän jälkeen on grilli. Se on kaupunkilaisen välillä vaikea muistaa. Olen täällä nyt neljättä kertaa.

Lapin aurinko on täysin erilainen kuin etelän kalpea neulansilmä. Se loimuaa täällä oranssina ja valtavana, mutta ei yhtä kuumana. Olen kokenut auringon vain tähän aikaan vuodesta, kun se paistaa läpi yön kirkkaasti ja pysäyttää sisäisen kellon.

Kitisenrannan koulu on kaiken keskipiste. Siellä me nukumme, syömme ja elämme. Juhlasali on nostettu täyteen tuoleja ja pihalle on kasattu kaksi sirkustelttaa. Ne ovat sinisiä ja punaisia ja pilvipeitteen alla vähän valjuja. Mutta kun astuu sisälle isoon telttaan, se on valtava, tähdin koristeltu halli, jonka liepeistä tuuli pääsee sisään ja saa valkokankaan väreilemään.

Aika nopeasti todellisuus muuttuu uneksi. Ruokalassa on tarjolla vain keittoja. Ainoa oma tila on luokkahuoneen nurkkaan asetettu kapea retkipatja ja sen päällä makuupussi. Luokkamme on pieni, vain 13 henkeä ja niiden 13 uniseen tuhinaan on rauhallista nukahtaa. Täällä sanotaan mie ja sie.

Minulla on kuusi vuoroa pubiteltassa. Olen laittanut päälleni kaikki vaatteet, jotka ovat mukanani. Ojentelen asiakkaille Kukkoja ja kutsun heitä etunimillä. Olen onnellinen, että pitkästä aikaa voin kokea itseni hyödylliseksi enkä sairaaksi.

Sää vaihtuu liian nopeasti. Sateesta helteeseen, myrskystä hiljaiseen tyyneyteen. Aamulla voi olla pakkasta, päivällä hellettä. Lappi on julma ihmisille.

Elokuvat on pääosa ja sivuosa samaan aikaan. Näen niitä 13. Elokuvat ovat liima, mutta ei se, mitä liimataan. Jaan jonkun kanssa viinipullon ja aamuviiden näytöksen. Jallupullo kiertää kädestä käteen. Yhteinen jännitys staffijonossa, kun yritetään päästä sisään mykkäfilmiin tai karaokenäytökseen. Hymyt, joita ei voi piilotella, kun asiakkaaksi tulee Kristiina Halkola.

Reflektoin jatkuvasti itseäni. Sanotaan, että on mentävä kauas nähdäkseen lähelle, enkä halua sanoa, että se on totta. Olen enemmän läsnä itsessäni. Laiturilla katsomassa pilviä, Lapinsuun pehmeässä penkissä nuokkumassa ja puhumassa ihmisille kevyesti kuin olisin tuntenut heidät aina. En muutu, mutta näen muutoksen.

Kun on ollut täällä töissä, ei koskaan voi tulla asiakkaana. Kaikki on värittynyt yhteisöllisyydellä, jota en ole missään muualla kokenut. Kaikki tietävät, miltä tuoksuvat koulun käytävät, miten purku pakottaa hauiksia ja kuinka epämukavat ison teltan lehterit ovat. Kaikki muistavat Rooperanten ja Midnight Moonin. Sen, kuinka kaikkialle on lyhyt matka ja kaikkialle on pitkä matka. Sen, miltä tuntuu rakastaa tätä paikkaa enemmän kuin mitään muuta.

Hyvästit aamuseitsemältä. Kukaan ei ole nukkunut. Taas vuosi, enää vuosi.

Kotimatkalla en halua nähdä, miten maisemat tylsistyvät. Nukun, kun ihmiset jäävät pois Kemissä ja nousevat kyytiin Kempeleellä. Eväänä on jogurtti ja munkki, neljätoista tuntia kotiin, enää neljätoista tuntia toista todellisuutta.

Nämä sanat ovat riittämättömät. Olen tatuoinut itseeni tunturikukkia. Niin tärkeää tämä kaikki on. Sodankylä, ikuisesti.

Peruskeinoja menestyä Tinderissä (ja elämässä)

Olen viime aikoina nähnyt hämmentävän paljon miesoletettujen valitusta siitä, että Tinderissä ei natsaa. Sen sijaan, että itkisi nirsojen naisten perään, olisi ehkä hedelmällisempää tsekata, että oma profiili on kuosissa. Omaan saamiseensa on nimittäin ihan tosi mahdollista vaikuttaa.

Tässä siihen muutamia keinoja:

-       Laita kuva. Mieluiten kuva, joka ei ole rakeinen, suttuinen tai epäselvä. Älä laita kahta kertaa samaa kuvaa. Paras on jonkun toisen ottama kuva, mutta jos sellaista ei kerta kaikkiaan ole, katso vaikka Instasta, että millaisia selfiet noin yleensä ovat. Niitä ei oteta alhaalta päin jurottavalla ilmeellä. Turha itkeä, jos kukaan ei edes tiedä, miltä näytät. Tinder on valitettavasti kuviin perustuva sovellus.

-       Kuvat kertovat harrastuksistasi yllättävän paljon. Älä ota kuvaa salilla, autossa tai ryyppäämässä, ellei sinulla ole näihin niin läheistä suhdetta, että haluat naisen sen heti tietävän.

-       Älä laita kuvaa, jossa halailet vanhan (saati nykyisen) tyttöystäväsi kanssa. Vaikka sitten mieluummin se suttuinen selfie, jos mitään muita kuvia ei ole olemassa.

-       Laita joku teksti. Mieluiten vähän pidempi kuin ”178/TKU”. Tekstillä pystyy paikkaamaan huonoja kuvia aika paljon.

-       Älä laita tekstiin, että pidät syvällisistä keskusteluista. Kaikki pitävät niistä, saat vain itsesi kuulostamaan siltä, että et varmasti ole silitysrautaa syvällisempi. Plus näin sanoo ehkä noin kolmasosa käyttäjistä, et erotu.

-       Noin puolet Tinder-miehistä kertoo olevansa sarkastisen huumorin ystävä. Sehän siis tarkoittaa, että olet ilkeä. Mieti, että tarkoitatko näin kertomalla kuitenkin verbaalista nokkeluutta, mustaa huumoria tai puujalkavitsejä. Tämä sarkasmin suosio jaksaa aina yllättää minut.

-       Hyvässä tekstissä kerrot tiiviisti, mistä pidät, mitä harrastat, millainen olet ja mahdollisesti, mitä etsit. ”Olen autoista ja moottoriurheilusta pitävä kesämoottiripyöräilijä, joka etsii toista kaltaistaan kiertämään kesäistä Suomea”. ”Sisustus, opiskelu ja lukeminen täyttävät päiväni, pidän koirista ja ravintoloissa käymisestä. En juuri nyt etsi mitään vakavaa.” Esim.

-    Ei ehkä kannata kirjoittaa englanniksi, jos et osaa englantia.

-       Jos tyyppi kiinnostaa, aloita keskustelu. Jos hän ei koskaan vastaa, elämässä on ehkä jotain suurempaa meneillään juuri nyt. Kaikki eivät päivystä Tinderissä 24/7. Älä raivostu siitä, kyllä miehetkin jättää vastaamatta. Se ei sitten ollut se oikea.

-       Aloitus voi olla persoonallinen tai vain pelkkä ”Moi”. Kaikkein kauheimpia aloituksia ovat: ”Mitä kaunis nainen?”, ”Kaipaisiko kaunis nainen vähän rentoutusta?” tai ”Olet niin kaunis, että alkoi heti seisoa”. Vältäpä näitä.

-       Pyydä reippaasti ulos, jos haluat nähdä jonkun. Jos toinen ei halua, se on ihan ok. Itse sanon melkein aina kyllä, ja jos sen sano, se johtuu kiireestä.

Ja sitten, kun päätät tavata jonkun:

-       Panosta ulkonäköösi. Se nainen siinä pöydän toisessa päässä nimittäin varmasti panostaa. Ei tarvitse meikata, mutta tsekkaa ainakin nämä:

o   Vaatteet ovat puhtaat ja siistit.

o   Hiukset on harjattu.

o   Naamakarvoitus ei ole ihan kauhea.

o   Et haise hieltä etkä liikaa hajusteilta. Partavesi ei sitten todellakaan korvaa suihkua.

o   Ainakin tällä säällä kynnet on leikattu (ihan tosi). Sekä varpaista että sormista.

-       Sitten vain keskustelemaan. On ok, jos jännittää. Älä koita tehdä vaikutusta omilla saavutuksillasi. Ihmiset muistavat huomattavasti positiivisemmin ne, jotka kyselevät ja ovat aidosti kiinnostuneita toisesta.

-       Älä taas sitten suutu, jos heti ei lohkea. Joskus ei ole kipinää, joskus joku haluaa nähdä useamman kerran, joskus ei vaan ole oikea hetki. Usko pois, kyllä se hetki vielä joskus tulee.

Näillä neuvoilla, onnea kesään ja ihania hetkiä Tinderin parissa!

Vahva

Tänään on Roosan nimipäivä, minun päivänä.

Pesin hampaitani ja katsoin peilistä tätä ihmistä. Näin hänet ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa, siniset silmät ja kasvot, jotka ovat olleet liian tutut tarkemmin tutkittaviksi. Silloin ajattelin, että tämä ihminen on vahva. Käsittämättömän vahva.

Olen ylpeä siitä, millainen olen nyt. Miten kiskoin itseni irti siitä järjettömyydestä, siitä miten kaikki ajatukseni ja tunteeni kääntyivät ympäri. Siitä lähes psykoosiin johtaneesta hulluudesta. Niistä mielialoista, jotka tulvivat sisääni olematta omiani. Siitä, miten minua paiskottiin seinästä seinään enkä pysynyt omien rajojeni sisällä enää.

 Kuva: Juha Rintamäki

Ja siitä epätoivosta olla sekaisin, jotta ei tuntisi mitään. Siitä väsyneestä tyhmyydestä, joka seuraa vakavia mielenterveysongelmia. Läpi lääkäreiden, lääkkeiden, hoitajien ja sairaalan taistelin itseni takaisin pinnalle. Takaisin rauhaan ja ajatteluun. Sairaalan jälkeen seurasi paniikki. Otin tatuointeja, koska tuntui, että minun pitää ottaa oma itseni uudestaan haltuun, minun pitää tuntea taas tämä fyysinen olemukseni omakseni. Nyt sitä tarvetta ei enää ole. Minä voitin.

Kuva: Tuomas Marttila

En edes muista, koska olisin voinut näin hyvin. Siitä on joka tapauksessa vuosia. On helppo olla jälkiviisas ja nähdä nyt ne merkit, joista olisi pitänyt huolestua. En koskaan huolestunut, koska jokaista romahdusta seurasi vaihe, jolloin olin onnellisempi kuin on tervettä. Sitten jokaista onnellisuutta seurasi kaahaus päin seinään, elämä joka särkyi itsevarmoissa käsissäni. Aina tiesin jossain tietoisuuden suljetun oven takana, mistä on kyse. En vain koskaan uskaltanut kertoa kellekään.

Olen epäillyt ja seurannut itseäni liian tarkkaan. Olen epäonnistunut tavoilla, joita en kyennyt ymmärtämään. Olen kokenut olevani pysyvästi viallinen, sopimaton maailmaan ja sen haasteisiin. On käsittämättömän helpottavaa ymmärtää, että en ole ollut tyhmä ja vastuuton, vaan sairas. Toiset pitävät diagnooseja leimoina, minä pidän pelastusrenkaana. Vielä minulla on sellainen olo, että mieleni arvet ovat paranemisvaiheessa, aivan kuten fyysisissä sairauksia. Mutta nyt tiedän niiden arpeutuvan aikanaan, ei kokonaan unohtuvan, mutta jäävän taustalle. En ole vielä terve, mutta olen kokonainen.

Kuva: Tuomas Marttila