Rakkaudesta Jessica Jonesiin

Viime viikolla naistenpäivänä Netflix ilahdutti julkaisemalla uuden kauden yhdestä suosikkisarjoistani eli Jessica Jonesista. Sarja perustuu Marvelin sarjakuvaan ja kertoo Jessica Jones -nimisestä (Krysten Ritter) yksityisetsivästä, jolla on supervoimia. Katsoin kolmessa päivässä uuden kauden kokonaan. Rakastan sarjaa monesta syystä, mutta ennen kaikkea sen uraauurtavan naiskuvan takia. Jokainen jakso esimerkiksi läpäisee kevyesti Bechdelin testin.

Seuraava teksti sisältää lieviä spoilereita Jessica Jonesin kakkoskaudesta.

Listasin syitä, miksi rakastan Jessica Jonesia:

• Yksi tärkeimmistä syistä on se, että Jonesin sankaruutta tai päähenkilöyttä ei selitetä yhdenkään miehen kautta. On hirveän yleistä, että perinteisissä supersankarielokuvissa nainen voi nousta pääosaan vain siten, että joku mies heivataan tieltä pois. Usein tämä sankarihemmo jollain tavalla uhraa itsensä, pamahtaa kappaleiksi ja antaa siten naiselle tilaa ja velvollisuuden pelastaa maailman. Naisen syntymään siis usein tarvitaan miehen kuolemaa. Jessica Jonesissa ei tällaista miestä ole.
• Jessica Jonesissa on naishahmoja äärettömän paljon sivuhenkilöissä. Vasta sarjaa katsoessa tajuaa, kuinka tottunut on siihen, että naissivuhenkilöt ovat kaupankassoja ja siivoojia. Jonesissa naisia on poliiseina, lakimiehinä, sekopäinä, lääkäreinä ja vanginvartijoina.
• Jones on viinaa juova, yksinäinen ja orpo yksityisetsivä, joita ollaan toki totuttu näkemään läjä niin elokuvissa kuin kirjoissakin, mutta edelleen järjestäen vain miehinä.

• Jessica on hyväksikäytön uhri. Tämä trauma tuodaan esiin kipeän realistisesti. Jessica saa ahdistuskohtauksia, joita koittaa hallita terapeutilta saamin ohjein. Lukematon määrä tv-sarjoja kyllä näyttää naisiin kohdistuvaa seksuaalista väkivaltaa, mutta harva kuvaa sen uhriin jättämiä jälkiä; sitä kuinka Jessica syyttää itseään, kuinka menneisyyden haamut eivät jätä rauhaan ja kuinka vaikea asiasta on puhua, pukea sitä sanoiksi. Myös raiskauskulttuuria kritisoidaan sarjassa. Kun kilpaileva etsivä toteaa Jessicalle, että ei hyväksy ei:tä vastaukseksi, Jessica toteaa, että niin ne raiskaajatkin sanovat.
• Jones ei aktiivisesti hae rakkautta (vaikka sitä kohtaakin). Hän on täysin kokonainen hahmo yksinäänkin ja eivätkä suhteet korjaa Jonesin traumoja tai puutteita.
• Osa naishahmoista on selkeästi vanhempia kuin mitä olemme tottuneet ikuista nuoruutta palvovissa elokuvissa ja sarjoissa näkemään. Piintynyttä lakimiestä Jeriä näyttelevä Carrie-Anne Moss on 50 ja Jonesin äitinä nähtävä Janet McTeer 56. Hahmojen ikää ei myöskään peitellä: juonteita niin kasvoissa kuin käsissäkin kuvataan reippaasti.

• Jessican suhde seksiin on todella raikas. Sarjat ja elokuvat opettavat meille, miten eri tilanteissa tulee toimia. Siinä, missä vastaus baarissa hyvää persettä huutelevalle on yleensä jonkinlainen vihainen vastaisku, Jessica päätyy baarin vessaan harrastamaan seksiä tyypin kanssa. Tosta noin vaan. Ilman mitään moraalista opetusta hyvästä naisesta.
• Uudella kaudella viitataan kuukautisiin peräti kaksi kertaa. Supersankarien menkoista ei noin yleensä ole tapana puhua, vaikka ne ovat puolelle maailman väestöstä arkinen osa elämää.
• Toisen tuotantokauden jokaisen jakson on ohjannut nainen.
• Varsinkin ensimmäisellä tuotantokaudella vaihdettiin sukupuolirooleja rajusti. Naiset, Jessica, Trish, Dorothy ja kumppanit, ovat moniulotteisia, ristiriitaisia ja kehittyviä hahmoja. Mieshahmot sen sijaan ovat bimboja, hyvännäköisiä ja tylsiä. Tämä herätti paljon valitusta mieskatsojien keskuudessa, sillä he eivät kokeneet voivansa samaistua tällaisiin hahmoihin. Tervetuloa kerhoon pojat!

Ah, kolmatta kautta jo odotellessa!

Kuvat: David Giesbrecht/Netflix

Mitä antaa lahjaksi naistenpäivänä?

Tämä ei ole voimaannuttava eikä iloinen teksti naistenpäivästä.

Naistenpäivän aamuna en uskalla mennä Jodeliin enkä Facebookiin. Tiedän niiden olevan tänään niin täynnä naisvihaa, että voin fyysisesti pahoin jo ajatuksestakin. Voin pahoin, kun mietin niitä keskusteluja, joita tänään käydään ja niitä, joita pitäisi jaksaa itsekin käydä. Tänään, päivänä jonka pitäisi juhlia naisten voimaa, haluan vajota syvään kuoppaan maan alle pakoon kaikkea ulkopuolelta tulee vihaa, määrittelyä ja painetta. Kaikista päivistä tänään uskon vähiten muutokseen.

Tiedän, millaista keskustelua tänään käydään. Naiset pyrkivät alistamaan miehiä. Feminatsit ovat tuhonneet maailman. Eikö naisille mikään riitä? Feministit ovat suohirviöitä, jotka ovat kiukkuisia, kun eivät saa seksiä. Kaikkein pahinta on, että ihmiset oksentavat näitä naisvihamielisiä kommenttejaan tajuamatta niiden olevan valtavan iso osa ongelmaa.

Kansainvälistä naistenpäivää on vietetty jo vuodesta 1975 ja joka vuosi se todistaa olevansa yhä ajankohtainen. Metoo-kampanja jaksaa vieläkin kuohuttaa niin Suomessa kuin maailmallakin. Turun ylioppilasteatteri joutui perumaan tälle viikolle suunnitellut Godota odottaessa -näytelmän ensi-illan, sillä näytelmän kirjoittajan Samuel Beckettin perikunta ei hyväksynyt, että näytelmässä on naisnäyttelijöitä. Ilta-Sanomat oli valinnut päivän uutiskulmakseen haastatella esimerkiksi Mikael Jungneria ja Jaakko Saariluomaa siitä, millaisia naiset todella ovat. Tällä viikolla selvisi, että pääkaupunkiseudulla on palkkakartelli siitä, kuinka paljon lastentarhanopettajille saa maksaa maksimissaan palkkaa (noin 2 300 euroa). Naisten kehot ovat edelleen julkista omaisuutta, samalla tavalla kuin kaupunkitaide. Jokaisella on oikeus kertoa mielipiteensä niistä, naisen velvollisuus on olla esteettinen. Meillä on edelleen ongelmia.

Keskustelu naisten oikeuksien ympärillä on uuvuttavaa. Päivästä päivään pitäisi jaksaa toistella, että kyllä, se on naisvihaa, jos seksuaalisesti aktiivista naista kutsuu huoraksi. Ei, ei ole oikein, että naisvaltaisten alojen palkka on huonompi kuin miesvaltaisten. Kyllä, jokaisella naisella on oikeus näyttää siltä, miltä haluaa, riippumatta siitä ”mitä isäskin susta ajattelee” ja vielä vähemmän riippumatta siitä, haluaako joku tuntematon kaiffari jossain harrastaa seksiä tämän naisen ulkonäön kanssa. Kyllä, tiedän, että armeija on tasa-arvo-ongelma. Tänään erityisesti olen kyllästynyt toistamaan, että hei meillä on myös miestenpäivä, 19.11. Sitä on vietetty 1990-luvulta asti.

Olen väsynyt, tai oikeammin aivan helvetin kypsä käymään näitä keskusteluja. Olen lopen uupunut tappelemaan trolleja vastaan tai olemaan jonkun aivojumpan toinen puoli. Asia, jota nämä usein miehensä itsensä kokevat väittelijät eivät koskaan tajua, on se, että siinä missä se on heille hupia, meille naisille on kyse siitä, miten ja millä oikeuksilla voimme elää. Meillä ei ole aikaa eikä halua käydä tasa-arvosta ajatusleikkejä, koska meillä on hätä saada tasa-arvoa. Se on myös se syy, miksi naiset tuntuvat ottavan asiat henkilökohtaisesti. Se on meille jokaiselle henkilökohtainen asia. Se ei tee argumenteista epätosia. Myöskään se, että muissa maissa on suurempia ongelmia ei millään tavalla ole ristiriidassa sen kanssa, että eikö voisi samaan aikaan miettiä myös ihan kotoisia ongelmia.

Monissa maissa naistenpäivänä ostetaan läheisille naisille kunnianosoituksena kukkia. Niin voi tehdä, jos haluaa. Jos haluaa vaikuttaa suuremmin, tänään on sopiva päivä lahjoittaa esimerkiksi Naisten linjan toimintaan rahaa.

Kaikkein suurin ja tärkein lahja on kuitenkin kuunnella naisia tänään. Ei yrittää huutaa tasa-arvosta puhuvaa hiljaiseksi eikä briljeerata harjoitelluilla argumenteilla. Tärkeintä on kuunnella erityisesti niitä naisia, joita ei koskaan kuulla, kun on tärkeämpää kysellä julkkismiehiltä mielipiteitä. Tärkeintä on muistaa, että tämän päivän tarkoitus ei ole tehdä jokaisesta naisesta prinsessaa vaan pyrkiä kohti aitoa tasa-arvoa.

Ps. Kuka on sinun naisidolisi? Kerro kommenteissa! Omani on tällä hetkellä Maria Veitola.