Synnytyskertomus

Mikään, yhtään mikään, ei mennyt kuten olin ajatellut. Olin suunnitellut synnyttäväni vedessä lasketun ajan tienoilla. Olin ajatellut, tai ainakin toivonut, että synnytykseni käynnistyisi luonnollisesti. Olin toivonut rauhallista, herkkää, ihanaa alatiesynnytystä, paria päivää sairaalassa ja valmista kotia.

Yhtenä aamuna, raskausviikolla 33+2, heräsin klo 6.45 siihen, että pissasin sänkyymme. Nousin ylös ja lorina vain jatkui. Juoksin vessaan. Lattia kastui litimäräksi lapsivedestä ja verestä. Rääkäisin Juhanin hereille: “musta valuu jotain!” Juhani oli edellisen illan festaroinnista huolimatta kärppänä hereillä heti ja soitti raskauspäivystykseen. Sieltä käskettiin tietenkin paikalle. Kysyttiin, asutaanko lähellä vai pitääkö soittaa ambulanssi. Lähdimme autolla ja olimme Majakkasairaalassa perillä 7.15. Mukaamme pakkasimme vain puhelinten laturit. 

Myöhemmin luin papereista, että päivystykseen saapui “säikähtäneen oloinen pariskunta”. Meidät vastaanottanut kätilö kuivasi lattiaa sitä mukaa, kun kävelin sillä. Hän totesi heti, että ei voi olla kyse mistään muusta kuin lapsivedestä, mutta testi on pakko tehdä. Vauvan käyrät otettiin heti, hänellä oli kaikki hyvin. Kaikki vaatteeni rintaliivejä lukuunottamatta olivat litimärät. Sain sairaalavaatteet.

Sain paksun vaippamaisen siteen ja pääsimme lääkärille. Ultran perusteella lapsivettä oli vielä reilusti, mutta vauva ei ollut vielä kääntynyt oikein päin. Päältä kääntäminen ei enää onnistuisi.

Seurasi viisi päivää helvetissä. Raskauden seurantaosastolta muistan paniikin, ahdistuksen ja valtavan huolen. Olimme pienessä huoneessa, jonka ikkunat antoivat sisälle kanttiiniin. Otimme tavaksi katsoa iltaisin neljä jaksoa Frendejä televisiosta, joka huoneessa sentään oli. Sarjan katsominen, sille nauraminen, tarjosi pienen hengähdystauon siitä kaikesta kamalasta.

Sain kahtena ensimmäisenä päivänä kortisonipiikit, joilla kypsytettiin vauvan keuhkoja. Itse puolestani sain antibioottia suoraan suoneen kolme päivää. Uutiset olivat kuitenkin ankeita: synnytys joko käynnistyisi itsestään tai käynnistettäisiin viimeistään viikolla 37. Eli neljän viikon päästä. Supistuksia oli, mutta ei kovinkaan voimakkaita.

Olimme olleet osastolla viisi päivää, kun tuli puheeksi, että meidät ehkä lähetettäisin kotiin. Synnytys ei ollut edennyt, vauva oli edelleen väärinpäin ja voisimme yhtä hyvin odottaa rauhassa kotona. Tosin ajatus tuntui meistä kamalalta: vuotaa vettä kuukausi kotona, vaippa housuissa? Hirveä huoli koko ajan kuukauden päivät.

Huoneeseen kutsuttiin kuitenkin iltapäivällä lääkäri. Tulehdusarvoni olivat koholla ja lääkäri epäili kohtutulehdusta. Hän tutki minut ja totesi, että nyt olisi parempi, että vauva syntyisi mahdollisimman pian. Sain supistukset käynnistävän lääkkeen. Se toimi odotettua paremmin, eikä muuta apua käynnistykseen tarvittu.

Sain hoitajilta tens-laitteen, joka auttoi aika hyvin! Kuitenkin supistusten voimistuessa meidät siirrettiin illalla synnytyssaliin. Kysyin, saisinko syödä iltapalan. Kätilö varmisti lääkäriltä, että ennen yökahta (kello oli noin 23) saisin syödä vielä. Söin leivän.

Supistukset voimistuivat koko ajan ja tens-laite ei enää riittänyt. Sain ilokaasua ja aika pian epiduraalin. Kätilö halusi tutkia minut sen jälkeen. Hän sanoi heti, että tuntee käsillään varpaat ja napanuoran. Katsoimme Juhanin kanssa toisiamme: pienet varpaat!

Kätilö soitti lääkärille, joka oli minuutin päästä paikalla. Lääkäri tutki myös minut ja totesi saman kuin kätilö. Vauva oli tulossa varpaat edellä. Hirveän rauhallisesti ja ystävällisesti, mutta hyvin vakavasti lääkäri totesi, että ei ole jäljellä enää vaihtoehtoja. Varpaat edellä ei ole tulemista tähän maailmaan. Minulle olisi tehtävä heti-sektio. Vauva syntyisi kahdenkymmenen minuutin päästä.

Ehdin sulatella asiaa korkeintaan pari minuuttia, sitten minut kärrättiin leikkaussaliin. Juhani pääsi pukemaan ylleen sairaalavaatteet. Lääkärit kiittelivät toisiaan, että epiduraali oli ehditty laittaa. Sitten kadotin tuntoni koko alakropastani. Juhani tuli vierelleni istumaan, eteen oli viritetty verho, jotta emme näkisi, mitä tapahtuu. Huone oli täynnä ihmisiä. Hetken päästä näimme hänet ensimmäistä kertaa. Hän oli aivan hiljaa ja katsoi meitä suurilla, tummilla silmillään. Kello oli 00.40. Saimme antaa suukot vauvalle, sitten hänet vietiin teho-osaston tiimin hoitoon. Raskausviikot olivat 34+0 ja vauva painoi noin 2300 grammaa. Hän oli siis keskonen kaikilla mittareilla. Juhani lähti vauvan mukaan.

Kaikkien onneksi ja helpotukseksi vauva hengitti alusta asti itse. Happiviikset laitettiin avuksi ja pian Juhani sai jo ottaa vauvan syliinsä. Minua kursittiin kasaan varmasti yli tunti. Juhani kävi välissä kertomassa, että vauvalla on kaikki hyvin. Minä itkin ja oksensin aikaisemmin syödyn leivän.

Heräämössä tärisin peiton alla ja join trippimehua. Vähitellen jalkani alkoivat liikkua. Juhani ja vauva tulivat tervehtimään. Lastenlääkäri sanoi olevansa pahoillaan, että toiveeni vesisynnyksestä ei toteutunut. Itse en ollut lainkaan pahoillaan. Olin tiennyt jo monta päivää, että se toiveeni ei tulisi toteutumaan.

Vähän muun perheeni jälkeen minutkin kärrättiin vastasyntyneiden teho-osastolle. En vielä pariin päivään tajuaisi, että minulla on vauva, ihan oikea, elävä lapsi.

Siitä asti eli yli kolme viikkoa olemme olleet täällä teholla. Vauva voi koko ajan paremmin ja vahvemmin, mutta ainakin viikko vielä. Sitten olemme olleet jo yli kuukauden yhtäjaksoisesti sairaalassa. Meillä on mahtava perhehuone ja osastolla on aivan ihana henkilökunta. Saamme kädestä pitäen ohjeita ja neuvoja, meille kerrotaan, mitä pitää ottaa huomioon, kun vauva onkin keskonen. Käsitystä vanhemmuudesta on ollut vaikea rakentaa sairaalassa. Saamme kuitenkin hoitaa vauvan jo täysin itsenäisesti. Olemme päässet kotilomille. Pikkuhiljaa pääsemme kokonaan kotiin.

Raskauteni oli kaikin puolin kamala kokemus. Synnytys oli ehdoton lempiosani sitä, jopa korjaava kokemus. Vaikka kaikki meni aivan täysin eri tavalla kuin olimme suunnitelleet, kaikki meni juuri niin kuin piti. Nyt meillä on maailman ihanin vauva.

”Kun äiti voi huonosti, sikiö voi hyvin”

Tiistai-iltana jysähti. Istuin sohvalla katsomassa televisiota, kun sydämessä muljahti niin, että silmissä sumeni. Pelästyin. Soitin sukulaissairaanhoitajalle, joka käski soittaa päivystykseen ja hätänumeroon, jos tulee uudestaan.

 

Soitin päivystykseen. Sieltä sanottiin, että heillä on niin kauhea ruuhka, että jos en nyt kuitenkaan tulisi. Ja ”koita ajatella jotain muuta, soita vaikka jollekin ystävälle”. Olin yksin kotona ja tunsin, miten veri nousi poskille. Paikalle saapui onneksi käly verenpainemittarin kanssa. Paineet olivat minulle korkeat, mutta normaalien rajoissa, joten jäin kotiin.

 

Seuraavana aamuna heräsin puoli kuusi sellaiseen tunteeseen, että kaikki ei ole hyvin. En tuntenut vauvan liikkeitä. Valvoin itkien seitsemään, jolloin neuvolan ajanvaraus aukesi. Heti kahdeksalta olimme avoneuvolassa odottamassa vuoroa. Vauvan sykkeet kuuluivat vahvoina, mikä oli suunnaton helpotus. Neuvolan hoitaja kuitenkin käski soittamaan vielä terveysasemalle ja varaamaan ajan, jotta sydän saataisiin tutkittua.

 

Puoli yhdeksän soitin terveysasemalle ja odotin monta tuntia takaisinsoittoa. Jossain vaiheessa väsyin odottamaan ja laitoin Varhan chatissa viestiä vain kuullakseni, että aikoja ei ole enää samalle päivällä. Pian sama todettiin puhelimesta ja käskettiin olla yhteydessä päivytykseen.

 

Päivystyksen ihana puhelinhoitaja sanoi, että ”olet hakenut apua niin monesta paikasta, että nyt sinun pitää tulla tänne”. Niin lähdin päivystykseen.

 

Pääsin melko nopeasti sydänfilmiin. Heti, kun se tulostui, hoitaja koputti lääkärin oveen. Kuulin heidän neuvottelevan kuiskaten ja pian lääkäri tuli kertomaan minulle, että käyrässä on ”pieni poikkeama”. Sain Dinit-sydänlääkettä suihkeena. Minulta kysyttiin, auttoiko se kipuun, ja vastasin iloisesti myöntävästi. Kuulin lääkärin kuiskaavan hoitajalle toisessa huoneessa: ”se on tosi huono merkki”.

 

Pian sekä hoitaja että lääkäri vakuuttelivat minulle erityisen rauhallisina, että ei ole mitään hätää. Sain lisäksi närästyslääkettä, en tiedä miksi, ei minua närästänyt sillä hetkellä.

 

Omakannassa kuitenkin lukee: ”Kipua edelleen, saanut Gavisonia sekä Dinit-suihkauksen, jotka helpottavat selvästi kipuoiretta”. Siitähän saa sellaisen kuvan, että kumpi tahansa näistä lääkkeistä saattoi tuoda apua, vaikka niiden antamisen välillä minulta kysyttiin kivusta.

 

Lääkäri oli kuitenkin perusteellinen ja soitti sekä päivystävälle gynekologille että hoitoyksikköön, mitä pitäisi tehdä. Gyne sanoi, että olen vasta viikolla 19, joten asia ei kuulu vielä synnyttäjien päivystykseen. Hoitoyksiköstä hoitoani pidettiin turhana ja käskettiin lähettää kotiin. Erittäin hämmentyneenä palasin kotiin Somac-reseptin kanssa. Siinä kaikki.

 

Torstaina yritin selvittää, korvaisiko sairaskuluvakuutukseni yksityisen lääkärin sydäntutkimukset. Sain vastaukseksi, että ”Jos hoitokertomuksessa lukee, että liittyy raskauteen, ei korvata. Jos lukee, että ei liity, korvataan”, joten en siis uskaltanut mennä yksityiselle. Sydäntutkimukset eivät ole edullisia.

 

Torstai-iltana oksensin jälleen, kuten olen oksentanut joulukuun alusta joka päivä. Valitin asiaa ystävilleni, joista useampikin nosti esiin hyperemeesin eli vakavan raskauspahoinvoinnin mahdollisuuden. Kielsin, enhän oksentele kuin pari kertaa päivässä ja saan vähän syötyä. Minulle linkattiin hyperemeesi-yhdistyksen sivut. Luin epäuskoisena oireluetteloa ja laskin, että 24 mahdollisesta oireesta minulla oli 16.

 

Olen raskauden aikana esimerkiksi laihtunut melkein 10 kiloa, vaikka painon pitäisi jo nousta ja vatsakin on alkanut näkyä. Olen selvästi kuiva ja aliravittu, tietenkin, sillä en uskalla syödä kuin yhden aterian päivässä ja jos yritän juoda vettä vaikkapa lasillisen kerralla, oksennan sen. Oksennan ruokani lisäksi limaa, sappinestettä ja verta. Ihoni on aivan kuiva ja kimmoton, varsinkin huulet halkeilevat, vaikka kuinka käytän huulirasvaa. Vatsani on jatkuvasti kipeä ja arka.

 

Olen riutunut, voimaton, väsynyt ja vaatteet roikkuvat päälläni muodottomina. Kävin ostamassa äitiysvaatteita ja minulle menivät kaksi kokoa pienemmän vaatteet kuin tammikuun alussa. Olin alkanut vältellä iltaisin syömistä, sillä pelkkää mehua on helpompi oksentaa kuin ruokaa.

 

Lisäksi sydänoireet mainittiin sivuilla.

 

Perjantaiaamuna soitin neuvolaan, jossa asiani lähetettiin lääkärille. Lääkäri määräsi heti laboratoriakokeet ja jo iltapäivällä sain viestin, että niissä näkyi kuivuminen ja pitäisi mahdollisimman pian varata lääkäriaika.

 

Neuvola oli jo kiinni, joten soitin terveysasemalle. Sieltä soitettiin vasta kuuden aikaan illalla takaisin, mutta sain kehotuksen soittaa välittömästi päivystykseen. Päivystyksestä sain jälleen kuulla, että illalla ei kannata tulla, mutta sovimme, että tulen lauantaiaamuna tiputukseen, jota neuvolalääkäri oli suositellut.

 

Perjantai-iltana sanoin, että jos tänään taas oksennan kaiken ruoan, en syö enää ikinä. Oksensin.

 

Lauantaiaamuna olin päivystyksessä ja luulin kaiken sujuvan sutjakasti, olihan asiat sovittu jo edellisenä iltana.

 

Ensimmäinen hoitaja soitti kuitenkin jo naistenklinikalle, että mitä tehdään. En kuullut vastausta, mutta päivystyksen odotusaulaan päädyin jälleen.

 

Monen tunnin odotuksen jälkeen pääsin hoitajalle perusmittauksiin. Hän sanoi heti, että tiputus on kohdallani turha, sillä se toisi vain hetkeksi helpotuksen. Mietin itsekseni, että mitä pahaa siinä olisi, jos oloni olisi edes hetken parempi.

 

Hoitaja selitti hyvin erikoisia asioita. Hän sanoi, että päivisin, kun pystyn syömään, pitäisi syödä esimerkiksi sipsejä, popcornia ja sillivoileipiä, jotta saisin suolaa. Mainitsin, että minulla on myös raskausdiabetes, mistä hän innostui kertomaan, kuinka sitä hoidettiin 30 vuotta sitten. Mittauksissa kaikki oli ok.

 

Lopuksi hoitaja vielä sanoi, että suola-arvot saattaa selittää se, että juon liikaa vettä. Jos juo esimerkiksi kaksi litraa päivässä, se huuhtoo suolat. Tuijotin häntä epäuskoisena ja sain soperrettua, että en pysty juomaan vettä yhtään.

 

Jälleen sain odotella useamman tunnin lääkäriä. Sain itseäni nuoremman miehen, kuinkas muutenkaan. Lääkäri sanoi, että oli lukenut neuvolalääkärin kirjauksen, mutta oli eri mieltä. En ollut kuiva enkä aliravittu, vaan laboratoriotulokset johtuivat oksentelusta. Keskustelimme lääkityksestä, jota hän ei ollut halukas vaihtamaan, koska Bonjesta on hänen mukaansa paras lääke. Ihan sama, vaikka se ei minulla toimikaan. Somac on kuulemma myös hyvä, joten sitäkin on syytä käyttää edelleen.

 

”Joka tapauksessa”, hän sanoi, ” on todennäköistä, että oireet loppuvat viikolla 24”. Kun laskin, että siihen on vielä viisi viikkoa, aloin itkeä. Lääkäri ei siitä hätkähtänyt, vaan kertoi esimerkiksi, että ”kun äiti voi huonosti, sikiö voi hyvin”, ”kyllä nuori ihminen tällaisen rasituksen kestää” ja ”tämä nyt vain kuuluu normaaliin raskauteen”. Epikriisiin hän oli kirjannut, että olen selvästi kyllästynyt tilanteeseen. Sen sentään huomasi!

 

Lääkäri suositteli pienten aterioiden syömistä säännöllisesti ja kevyitä kävelylenkkejä. Hänestä hyperemeesi, jonka hän diagnosoi kyllä, ei ole sairaus, vaan tila, joka kuuluu raskauteen.

 

Lähdin ilman mitään apua. Vielä pihalla, kun äitini tuli hakemaan, itkin. Olo oli nöyryytetty. On tietenkin ihana kuulla, että vauva on todennäköisesti kunnossa, mutta en ollut siellä sen takia. Olin itseni, oman vointini takia. Minua kohdeltiin pelkkänä synnytyskoneena.

 

Olen spekuloinut montaa eri syytä, mistä saamani kohtelu johtui, mutta koska en voi tietää, en nyt aio niitä tähän kirjoittaa. Syy voi olla mikä vain.

 

Joka tapauksessa pääsen tänään eli siis viikko ensimmäisen päivystyspuhelun jälkeen neuvolalääkärille. Sille samalla, joka diagnosoi kuivumisen merkit perjantaina. En jaksa enää taistella, joten Juhani tulee mukaan vastaanotolle. Parhaassa tapauksessa taistelua ei kuitenkaan enää tarvita ja huoleni ja huono vointini otetaan tosissaan.

Pick me girlin ydinmuistot

(Pahoittelut, että tässä kirjoituksessa määrittelen itselleni etäisiä ja jopa tuntemattomia ihmisiä tytöiksi ja pojiksi. Koittakaa kestää!

Miten määritellään ydinmuistot? Minä uskon, että tässä on yksi ydinmuistoni, hetki, joka jäi pysyvästi osaksi minua:

Olen ala-asteikäinen, ehkä kahdeksanvuotias. Olen pyöräilemässä koulusta kotiin, kun samoilla suunnilla asuvat pojat Aku ja Tero kysyvät, voisinko pyöräillä heidän edellään alamäkeen. Minä pyöräilen niin lujaa kuin ikinä pystyn. Minä tiedän, että se on minun paikkani näyttää, että olen yhtä vahva, yhtä nopea ja yhtä kyvykäs kuin nuo pojat. Mäennotkossa pysähdyn, pojat tulevat perässäni. He eivät olleet saaneet minua kiinni. Olen onnellinen, olen hyväksytty, olen yksi pojista.

Olin aina poikatyttö. Tappelin ja leikin poikien kanssa lapsena. Minulla oli toki ystävinä myös tyttöjä, mutta identiteettini oli poikatytön. Luin ja rakastin Tiina-kirjoja, vähän vanhempana suosikkejani olivat Mirkka-kirjojen Masa ja Sara-kirjojen Sara. Kovat mimmit.

Suhteeni omaan poikatyttöyteeni kriisiytyi, kun siirryimme yläasteelle. Ennen koulun alkua saimme täytettäväksi lomakkeen, jossa sai toivoa samalle luokalle kavereitaan. Minä olisin halunnut toivoa niitä poikia, mutta koska se olisi voitu tulkita niin, että olen ihastunut johonkin heistä, en toivonut. Ihastumisesta kiinnijääminen oli pahinta, mitä saatoin kuvitella. Lopputuloksena meidän 11 hengen ala-asteluokkamme jaettiin jossain kouluhallinnon järjettömässä oikussa kahdelle luokalle. Pojat toiselle, tytöt toiselle.

Kuuntelin Maija Vilkkumaan Prinsessa Jäätä ja pidin sitä ohjenuorana, en nähnyt tarinan traagisuutta. Samaan aikaan heräilevä murrosikä sai kyllä ihastumaan poikiin jatkuvasti. Kahdeksannella luokalla koulussa pelattiin pullonpyöritystä. Rinnakkaisluokkainen kysyi minulta, onko minulla poikaystävää. Koko kysymys oli mielestäni absurdi ja naurettava. Prinsessa Jäällä ei ollut poikaystävää.

Lukiossa pääsin näyttämään todelliset karvani. Hain ja pääsin Kupittaan lukion informaatioteknologian ja median linjalle. Ensimmäisinä päivinä kävi selväksi, että olen löytänyt paikkana. Kolmenkymmenen oppilaan luokastamme 4 oppilasta oli tyttöjä. Lisäksi lähes kaikki olivat olleet jollain tavalla päähänpotkittuja tai kiusattuja yläasteillaan. Löysimme valtavan voiman toisistamme.

Minä löysin myös toisen valtavan voiman: oman seksuaalisuuteni. Lähes ainoana tyttönä olin kruununjalokivi, jota suojeltiin ja ihailtiin. Minä ja pari muuta tyttöä olimme todella erityisiä. Eikä saa käsittää väärin. Pidin ja pidän näistä ihmisistä ihan valtavasti edelleen. Solmin todella lämpimiä ja kestäviä ihmissuhteita noina vuosina. Olin elementissäni, kun sain kilpailla arvosanoista poikien kanssa. En halunnut olla kympin tyttö, vaan kaikista kaikkein paras.

Aika nopeasti selvisi, että en voinut mitenkään olla kaikkein paras. Luokkalaisemme olivat todella lahjakkaita monissa asioissa: joku soitti pianoa kuin enkeli, joku oli matemaattinen nero ja jonkun kielipää lyömätön. Keksin kuitenkin oman lokeroni. Olin kaikkein paras kirjoittamaan. Huomaan olevani tämän muiston edessä hämmentynyt edelleen aika ajoin. Jos jokin olisi naksahtanut silloin toiseen suuntaan, en ehkä olisi kirjoittaja. Ehkä.

Ilmiölle, jota toteutin koko sydämestäni, on nimikin. Olin pick me girl. Erilainen tyttö. Yksi jätkistä. Olin se, joka oli pojan paras ystävä ja salaisesti paljon coolimpi kuin kyseisen pojan tyttöystävä. Poljin muita tyttöjä alaspäin kaikin voimin. Pahinta, mitä tiesin, olikin olla vain tyttöystävä. Hihittelevä, kynsiä lakkaava bimbo, joka hermostui pienestä. Itse en hermostunut mistään koskaan. Se ei olisi ollut cool.

Shokkihoitona noille vuosille päädyin opiskelemaan kotimaista kirjallisuutta, jossa puolestaan tyttöjä oli ehdoton enemmistö. Ensimmäiset viikot lähettelin ystävilleni epätoivoisia viestejä: en kestä näitä tyttöjen juttuja. Minua oksetti ja hämmensi, en tiennyt enää paikkaani. Tuntui kuin koko se sosiaalinen peli, jota olin siihenastisen elämäni pelannut, olisi kokonaan kadonnut.

No, aikaa myöten totuin tietenkin. Sain jälleen ihania ystäviä. Opin naisvihasta vähitellen. Opin, että se, että joku on tosi tyttömäinen tai tosi poikamainen tai tosi mitä vain, ei ole minulta pois. Muut naiset eivät ole vihollisiani ja ihmissuhteeni eivät ole peli. Opin näyttämään ja kertomaan ihastukseni (vaikka pitkään se oli kyllä kieltämättä todella vaikeaa).

En tietenkään ole vieläkään kaikista asenteista vapaa. Yritän kuitenkin olla monimutkainen kokonaisuus erilaisia piirteitä ja muistoja. Mikä tärkeämpää, yritän ymmärtää, että muutkin ovat. En ole aikoihin ollut enää Prinsessa Jää, vaan haluan olla lämmin ja pehmoinen. Pidän kaikkien sukupuolten edustajista, jos he ovat kivoja. Moni asia menneisyydessäni hävettää, mutta yritän olla ymmärtäväinen. Masentunut, kiusattu, herkkä ja yksinäinen tyttö yritti vain selviytyä eikä tiennyt sille muuta keinoa.

Pick me girl -ilmiöstä puhutaan nykyään aika paljon ja hyvä niin. Hesari julkaisi juuri aiheesta artikkelin, jota en tosin päässyt lukemaan. Muistan joskus nuorempana naureskelleeni, kun kysyttiin, että luitko lapsena mieluummin Pientä runotyttöä vai Tiinaa. Mikä surkea tytönheitukka lukisi mieluummin Pientä runotyttöä! Ehkä on aika tunnustaa, että kyllä minäkin sen olen lukenut. Ja nauttinut siitä.

Identiteettimurroksesta

Olen kuunnellut Laura Tähkävuoren Missä olet Laura? -podcastia. Pidän siitä. Tähkävuori ajattelee eri tavalla ja eri asioita kuin minä, joten omatkin, luutuneet ajatukseni ovat myllerryksessä. Tähkävuori käsittelee paljon identiteettimurroksia. Se on aiheuttanut isot kelat myös minulle. Olen kokenut ainakin kaksi isoa identiteettimurrosta: sairastumisen ja vakiintumisen. Nyt keskityn näistä jälkimmäiseen.

Seurustelin joskus 18–21-vuotiaana lukiossa tapaamani pojan kanssa. Suhde on karsea eikä siitä sen enempää, mutta kun se viimein loppui, kun sain revittyä itseni siitä irti, päätin, että ei ikinä enää mitään sellaista. Eroa seuranneen vuoden olin ihan yksin, opettelin elämään. Se oli tylsä ja merkittävä vuosi. Sen jälkeen alkoi hurvittelu.

Olin sinkku 10 vuotta. Aikaan mahtui paljon surua, paljon heiloja, paljon seksiä ja paljon jännitystä. Se oli raastavaa, kamalaa ja huoletonta. Samalla minulle kasvoi sinkkuidentiteetti. Joskus toivoin löytäväni rakkautta ja joidenkin miesten kohdalla uskoin heidän olevan minulle juuri oikeita. Sinkkuelämäni viimeiset vuodet en kuitenkaan enää ajatellut mitään suurta rakkautta paljoakaan. Olin todella onnellinen yksin, pienessä mökissäni, jota lämmitin puilla ja jossa miehet olivat vain vierailijoita. Kun lämmittelin vessassa, se oli mökin lämpimin huone, ajattelin, että en halua minkään muuttuvan ja tästä en muuta, ellei sitten käy niin oudosti, että muuttaisin jonkun kanssa yhteen.

Kuten huomaamme, tuosta ajasta on valtava harppaus nykyhetkeen. Aikaa on kuitenkin kulunut alle viisi vuotta. Nyt olen naimisissa, omistan sataneliöisen talon ja odotan vauvaa.

Muistan erityisen tarkasti sen, kun heräsimme jatkojen jälkeen luotamme. Olimme nukkuneet Juhanin kanssa vierekkäin, muut kuka missäkin. Iltapäivää kohti kaikki muut lähtivät, ja jos olisin toiminut itselleni tyypillisellä tavalla, olisin pyytänyt (tai erittäin hienovaraisesti vihjannut) Juhaniakin lähtemään. Jokin kuitenkin naksahti ja kysyinkin, mentäisiinkö VG Wokista hakemaan ruokaa. Tuo hetki on yksi aikuisen elämäni merkittävimmistä. ”Haettaisiinko ruokaa?” Niin yksinkertaista ja pientä, niin suurta. Söimme pihalla viltillä nauttien kuumasta päivästä. Sen jälkeen olemme olleet erottamattomat.

On miljoona asiaa, jotka erottavat Juhanin kaikista aiemmista miehistäni. Yksi isoimmista minulle kuitenkin oli se, kuinka valmis hän oli ottamaan minut kokonaan. Siinä, missä monet aiemmat olivat ottaneet vain palasia, häipyneet aamuyöstä ja olleet läsnä vain vuoteessa, Juhani halusi minusta kaiken. Se oli mullistavaa, huumaavaa ja sai minut rakastumaan hullun tavalla.

Siitä kuitenkin päästään siihen suureen identiteettimurrokseen. Olen kipuillut enemmän kuin olen itsekään huomannut. Jos tilanteen kääntäisi toisin päin, jos minulla olisi vaihtunut kymmenen vuoden parisuhde sinkkuuteen, ei olisi mitenkään outoa prosessoida asiaa monta vuotta. Meillä on kuitenkin niin vahva oletus, että sinkkuelämän päätöspiste ja tavoite on parisuhde, että kun sen saavuttaa tai saa, vain fanfaarit soivat ja kaikki on auvoisaa ja ihanaa. Ja tavallaan onkin. Mutta huomaan edelleen ajatusteni eksyvän siihen, että minähän olen se villi sinkku, Tinder-riippuvainen seikkailija. Vaikka siis en ole viiteen vuoteen ollut, en edes tiedä, miten Tinder nykyään toimii.

Enkä sano, että kaipaisin niitä aikoja. Sehän oli kamalaa. Olen onnellisempi kuin ikinä. Mutta sanon, että identiteettini ei ole ihan seurannut mukana yhtä nopeasti kuin nämä kaikki käänteet ovat tapahtuneet. Nyt minun pitäisi kasvattaa vielä ihan uusi identiteetti, äitiys. Tiedän ja en tiedä, mitä se tarkoittaa. Sana on tuttuakin tutumpi, mutta silti ihan vieras. Sisälläni kasvaa hän, jota kutsumme Huutavaksi Nyytiksi, ja olen siitä niin iloinen, että varpaat kipristyvät, kun ajattelen asiaa. Mutta samaan aikaan olen todella hämmentynyt asiasta.

Minä kuvittelin vielä viisi vuotta sitten, että elämäni tulee olemaan yksinäistä, itsenäistä, köyhää, taiteellista ja perheetöntä. Nyt en tiedä enää, mitä elämäni on. Olen rouva, jolla on eri sukunimi kuin silloin. Olen omistavaa luokkaa, olen sitoutunut ja aikuinen. (Köyhä olen edelleen, se on oman kirjoituksensa aihe.) Istun kirjoittamassa tätä olohuoneeni sohvalla, Juhani nukkuu. Kaikki on todella tavallista ja silti todella erityistä. Kolmekymmenvuotias itseni olisi ehkä katsonut tätä tilannetta epäuskoisena ja nauraen, en tiedä, tunnistaisiko hän itseään. Ehkä hän olisi ollut kuitenkin iloinen puolestani. Laittanut huulipunaa ja sen hameen, jossa sai aina, ja lähtenyt baariin. Huoletonta ja niin kipeää. Niin erilaista. En vaihtaisi niitä kymmentä vuotta sinkkuna mihinkään, mutta en myöskään vaihtaisi nykytilannetta. Identiteettini on muuttunut.

Kai haluan tällä kaikella sanoa, että suuria mullistuksia ei kannata vähätellä, ei edes niitä, jotka johtavat onnellisiin lopputuloksiin. Identiteetti on joustava ja muuttuva, ja se todellakin muuttuu.

Häpeä

Häpeä istuu pääni päällä ja nauraa. Se nauraa sitä, että sain tänään neljäsataa viisikymmentä euroa, joista käytin neljäsataa heti myöhässä olleisiin laskuihin ja viisikymppiä festarilippuun. Se nauraa, kun en ole taaskaan siivonnut ja keittiön lavuaari on jossain oranssissa mömmössä, joka tarttui siihen viikko sitten intialaisen noutoruoan pakkauksista. Sitä se nauraa erityisesti, kun Wolttaan ruokaa keskustasta joka sunnuntai.

Sitten sekin, että olen niin astmainen, että en pysty kävelemään enää ulkona ja yskin itseäni vessanpöntön päällä niin pitkään, että oksennan paksua limaa ja kahvia. Sairaus, jota en ole koskaan myöntänyt itselleni, vaikka tarvitsen kerran vuodessa vahvoja kortisoneja taltuttamaan keuhkojani vaivaavan tulehduksen.

Se, kun olen hakenut ensimmäistä kertaa töitä yli kahteen vuoteen ja pelkään kuollakseni, että vaikka saisinkin jotain, en enää osaa mitään. Pelkään taantuneeni, en enää muista oikeinkirjoitussääntöjä.

Häpeän sitä keskeneräistä käsikirjoitusta, johon en ole taas koskenut moneen kuukauteen, koska se on niin sekava ja paska eikä siitä koskaan tule kirjaa. Häpeän, että en enää kirjoita eikä se edes haittaa. Häpeän tätä elämäni suurinta epäonnistumista niin paljon, että en pysty käsittelemään asiaa mitenkään. Se vain sattuu niin, että ilmat lähtevät pihalle.

Olen niin väsynyt häpeämään. Eilen meillä kävi neljä insinööriä tutkimassa yläkerran ilman rakennuslupaa aikoinaan rakennettua vessaa. He katselivat ympärilleen ja minä olin kipeän tietoinen, että en ollut pedannut sänkyä ja eteisessä oli edelleen Albanian matkalta jäänyt matkalaukku. Pyykit sentään olin jaksanut kerätä ja piilottaa viinipullot.

En halua nähdä vanhoja tuttuja, pelkään kuollakseni, että he kysyvät, mitä teen nykyään. Olen vakiinnuttanut uusille tuttaville vastaukseksi ”tällä hetkellä en mitään, mutta olen elokuva-alalla”. Jotenkin se elokuva-ala kuulostaa niin hohdokkaalta, että häivyttää lauseen alkuosan.

Häpeän kaksisuuntaistani, vaikka puhun siitä paljon. Mutta jos porukassa tulee puheeksi mielenterveysongelmat, olen ihan hiljaa, niin hiljaa kuin osaan vain olla. En halua kertoa, enkä tiedä edes miksi. Muut puhuvat suu vaahdossa ja minä nyökkäilen, niin juu en osaa edes kuvitella, miten rajua tuo on, joo kamalalta kuulostaa, onpas kurja juttu. Piilotan viiltelyarvet ja psykoosilääkkeet.

Häpeän nykyään vatsaani ja naamaani. En halua enää ottaa kuvia itsestäni, vaikka ennen se oli rakas harrastus. Eikä se johdu pelkästään vanhentumisesta tai tästä maailman harmaudesta, ei lihomisesta eikä löystymisestä. Se johtuu jostain, joka kumpuaa syvältä sydämestäni. Häpeästä. Juon joka kerta baarissa kaljaa, olen aina tuoppi kädessäni, ettei kukaan vaan tule kysymään, olenko raskaana. Sitä häpeää, sen asian niin monia puolia, en kestäisi.

Häpeän musiikki- ja elokuvamakuani. Häpeän sitä, miten paljon nukun. Häpeän, että olen liikaa puhelimella ja luen liian vähän kirjoja. Häpeän sitä, että rakastan sekä sipsejä että karkkeja. Häpeän salilla ja häpeän, kun kävelen kadulla ja hengästyn.

Häpeän niin paljon, etten oikein enää ajattele muuta. 

Kaikki unelmat eivät toteudu

 Kaikki unelmat eivät toteudu. Sen sanominen painelee kipupisteitä aivan eri tavalla kuin mikään muu. Valtava määrä potentiaalia katoaa joka päivä. Se häviää tuuleen samalla, kun hiekka vähenee tiimalasissa. Kaikki tai edes puolet unelmista ei koskaan toteudu.

33-vuotias on aivan liian vanha ollakseen ihmelapsi. On aivan liian elämää nähnyt ollakseen naiivi ja aivan liian nuori ollakseen vielä viisas. Auringonläikissä vähenevät ja kasvavat rintakehät, rintakevät, ja kaikki on ihan liian totta ollakseen unelmaa, vaikka kai joku unelmana pitää omaa puutarhaa, omaa rottinkisohvaa, omaa kihlattua ja omia sanoja, joiden varassa keikkuvat puumajojen rauniot. Joskus jaksoin vielä kulkea siivet selässäni ja niiden siipien nimet olivat tulevaisuus ja toivo. Kävelin aina Caribian ohi Ylioppilaskylän asuntooni ja ajattelin otsikoita, joita minusta vielä kirjoitettaisiin. Ne olivat hyvin erilaiset kuin otsikot, joita myöhemmin oikeasti kirjoitettiin. Kaunis, nuori, lahjakas ja taitava. Niitä kaikki halusin olla ja ehkä olinkin. Nyt olen valmis luovuttamaan. Se sattuu. Syitä voi hakea monesta suunnasta. Aiheeni eivät ole trendikkäitä, mutta eivät myöskään ajattomia. Mielikuvitukseni, joka 18-vuotiaani määriteltiin ”merkittävästi ikätasoa vilkkaammaksi”, on supistunut ja kutistunut, vähentynyt samalla, kun veri muuttui hailakammaksi. Veteen sekoitettuja lammikoita, mittalasiin pudotettuja pisaroita, jotka jäävät lasin reunalle valumaan kohti pohjaa. Kaiken päällä Lamotriginin mustaherukkaesanssi, lääke, jota en saa vähentää, vaikka vähentämällä pääsisin lähemmäs itseäni, lähemmäs ehkä niitä unelmia, joita tulin tänään hautaamaan kukkasipuleiden ja kurjenmiekan taimien viereen. Mustarastaat pitävät seuraa, ne kaivelevat viimevuotisten lehtien välistä matoja tai jotain ja rapistelevat niin, että säpsähtelen. Joskus täällä näkee peuroja, niiden suuret silmät katsovat syyttävästi meitä ihmisiä ja miksi eivät katsoisi? Ihminen on pilannut kaiken, rakentanut suuria taloja ja suuria teitä sinne, missä peurat kulkivat ennen. Nyt jäljellä on enää takapihoja ja vaaranpaikkoja. Älä kirjoita niin surullisista asioista, sanotaan. Mutta minä kirjoitan siitä mistä tiedän. En ole humoristi. Komedia ei ole lajini. Minä halusin kirjoittaa siitä, miltä tuntuu, kun jokainen päivä on kuolemanvietin ja itsetuhoisuuden välissä suuntaa hakevaa juoksua pakoon. Pakoon itseään ja muita, pakoon seksiä ja seksin luo. Halusin kirjoittaa siitä verestä, joka yhä virtaa kaikkien näiden vuosien jälkeen, itsepintaisesti läpi niiden verkostojen, jotka muodostavat minut. Halusin kirjoittaa lentämisestä ja putoamisesta, pudottautumisesta. Pienestä mökistä, jonka sydämenä Porin Matti hehkui kylminä öinä, jolloin yksinäisyyttä pystyi torjumaan vain Satisfyerilla.

”Tutustuimme mielenkiinnolla”. Niin he sanoivat ja se oli ihan sama, vaikka olisivat sanoneet suoraan ”haista vittu”. Minä olen ”tutustunut mielenkiinnolla” kaikenlaiseen. Olen tutustunut mielenkiinnolla Kupittaan siirtolapuutarhassa mehiläisiä kasvattavaan puutarhuriin. Olen tutustunut mielenkiinnolla uutuusjäätelöihin ja vaaliohjelmiin. Olen tutustunut mielenkiinnolla Spotifyn viikon suosituksiin. Mutta minä en ole tutustunut mielenkiinnolla, kun joku asettaa itsensä alttiiksi arvostelulle. Silloin olen tutustunut valkoiset puuvillahanskat käsissäni, jotta en pilaisi rasvatahroilla mitään. Olen tutustunut niin, että olen pidättänyt hengitystäni ja olen tutustunut niin, että yksikään terälehti ei ole pudonnut. Ajatukseni kelluvat auringonvalossa. Haluaisin kirjoittaa runoja. En siksi, että osaisin, vaan juuri siksi, että en osaa. Haluaisin olla olematta se, joka tähtää johonkin, jonka jokainen liike on punnittu ja mietitty. Haluaisin upottaa varpaani jääkylmään veteen ja varpaiden perään jalkaterät, pohkeet, polvet, reidet, kaikki, kunnes pinnalle jäisi vain pää. Haluaisin tuntea kylmän, joka hetkeksi salpaa hengityksen, joka huuhtoo iholta saunasta jääneen hien. Haluan istua tässä auringossa kirjoittamassa ja kokea, että minulla on lupa ja oikeus tehdä niin. Että tämä kaikki, koko elämän mittainen pyristely, ei olisi ollut ihan turhaa. Onko se ollut ihan turhaa? Sano, että ei ole, sano niin.

Unelmamunkki

Leikkaan luottokortin ennen kuin ehdin käyttää sitä. Pesen hiukset joka kolmas päivä, saunassa, vaikka meidän kellarisaunamme on aivan liian kuuma ja lattia siellä jääkylmä. Nykyään, kun tukka on jo aika pitkä, revin takkuja auki suihkussa ja vesi kuljettaa irtohiuksia iholta viemäriin.

Sain lahjaksi Polaroid-kameran. Otin kuvan Juhanista soittamassa kitaraa. Ikkunasta näkyy talvi. Hän on rakas.

Alan kyllästyä käymään joka viikko keikoilla, usein samoissa baareissa. Eihän minun olisikaan pakko mennä, mutta en halua myöskään olla yksin kotona. Silloin aina aika tuntuu kulkevan tahmeasti ja menen sänkyyn yhdeksältä valvoakseni yhteentoista selaten Tiktokia. En osaa tehdä mitään, kun olen yksin.

Söin tänään unelmamunkin ja samalla hautasin uudenvuodenlupaukseni pitää ruokapäiväkirjaa. Yritän olla aktiivisempi, edes käydä ulkona joka päivä. Juhani sanoo, ettei ei ole mikään ihme, että voin huonosti, kun voi kulua päiväkausia niin, että liikun vain sohvalta keittiöön ja makuuhuoneeseen enkä edelleenkään tee mitään.

Voin huonosti myös uuden lääkkeen takia, niin, viides pilleri päivässä. Oksentelen aamuisin ja joskus pyörryttää niin, että täytyy käydä makuulle. Kahvi maistuu pahalta, oli siinä mitä tahansa maitoa ja varsinkin, jos maitoa ei ole. Vähän auttoi, kun siirsin lääkkeenoton iltaan. Silloin makaan sängyssä ja tunnen, miten maailma pyörii, mutta voin sulkea silmät ja yrittää nukahtaa sen sijaan, että pitäisi tehdä aktiivisesti päivän toimia kuten laittaa ruokaa tai pestä pyykkiä (jota ei muuten voi pestä nyt, kun pesukoneemme on rikki).

Katsomme arki-iltaisin elokuvia tai pelaamme korttia. Meikkaan enää harvoin, mutta se ei ole mikään voimaantumisasia, vaan puhdasta laiskuutta. Alan keski-ikäistyä, mutta se tuntuu hyvältä. Puhelinta pitää ladata monta kertaa päivässä ja tarvitsisin uuden tietokoneen. Arkisia huolia tai ehkä vain asioita.

Haluaisin ottaa lisää kuvia uudella kamerallani, huolettomasti, miettimättä. Ostin juuttitaulun, johon kuvat voi kiinnittää nastoilla. Laitoin Polaroidien joukkoon Mian ja Mikan häiden kiitoskortin. Haluan luoda kollaasin elämäni ihmisistä, ja myös Juhanin elämän ihmisistä. Tai ehkä meidän elämämme, jaamme jo jossain määrin ihmisetkin.

Joskus selaan hääpukuja. Rakastin erityisesti yhtä, jossa oli syvään uurrettu kaula-aukko ja ohuet olkaimet. Mekko oli satiinia tai jotain sellaista laskeutuvaa materiaalia. Kuvassa oli plus-kokoinen malli, jolla ei ollut rintaliivejä ja hänen rintansa lepäsivät raskaina, pyöreinä ja kauniina mekon ohuen kankaan alla. Ostin kuitenkin toisen.

Tilasin verkkokaupasta myös lyhyttäkin lyhyemmän mustan samettimekon. Sivuilla oli video mallista, joka pyörähteli mekko päällä ja hänen takapuolensa peittyi juuri ja juuri. Hänellä oli päällään verkkosukkahousut ja hänen tyylinsä oli juuri samanlainen kuin minulla 20 vuotta sitten. Kiersinkö jonkun kehän loppuun?

En enää osta vaatteita netistä, jollen näe kuvaa vaatteesta itseni kokoisen ihmisen päällä. En näytä samalta kuin 55-kiloiset mallit ja siksi vaatekaan ei näytä samalta päälläni. Se on tosi ok, mutta tällaisen linjauksen olen tehnyt.

Pian menemme Helsinkiin häämessuille. Se tuntuu naurettavalta ja tarpeettomalta, mutta kaipasimme kai molemmat syytä käydä siellä, näkemässä ihmisiä ja syömässä hyvin, vaikka aika hyvin syömme Turussakin. Ihmisiä tulee nähtyä nykyään valitettavan harvoin. Olen melkein aina tavoitettavissa, jos joku muukin kaipaa seuraa.

Yritän puhua joka päivä enemmän kauniisti kuin rumasti.